"Vain eräs veljenpoika."
"Ah! Tapasivatko he toisensa usein, hän ja veljenpoika?"
"Eivät... en ainakaan luule."
"Silloin... silloin veljenpoika saa periä hänet?"
"En tiedä."
"Oliko hän rikaskin?"
"Kyllä, hyvin rikas."
"Kuinka rikas, suunnilleen?"
"En tiedä tarkoin. Ehkä hänellä oli miljoona tai pari."
Du Roy ei enää sanonut mitään. Madeleine sammutti kynttilän. Ja he
lepäsivät vieretysten pimeässä, vaiti, valvoen ja miettien.
Georges’ia ei enää nukuttanut. Nyt rouva Walterin hänelle lupaamat
seitsemänkymmentätuhatta frangia näyttivät hänestä aivan mitättömiltä.
Äkkiä hänestä tuntui, kuin Madeleine olisi itkenyt. Hän kysyi
päästäkseen varmuuteen:
"Nukutko jo?"
"En."
Madeleinen ääni oli kyyneleinen ja värisevä. Du Roy jatkoi:
"Unohdin kertoa, että sinun ministerisi vetää meitä nenästä."
"Kuinka niin?"
Ja Du Roy kertoi hänelle yksityiskohtaisesti Larochen ja Walterin
suunnitteleman yrityksen.
Hänen lopetettuaan Madeleine kysyi:
"Mistä olet saanut tietää tuon kaiken?"
Du Roy vastasi:
"Salli minun olla sanomatta sitä. Sinulla on tietolähteesi, joita minä
en urki. Minulla on omani, jotka haluan pitää ominani. Mutta minä
vastaan joka tapauksessa tietojen todenperäisyydestä."
Madeleine mutisi:
"Niin, onhan se mahdollista... Minä aavistinkin, että he puuhaavat
jotakin meidän selkämme takana."
Mutta Georges, joka ei saanut unen päästä kiinni, oli lähestynyt
vaimoaan ja suuteli häntä hellästi korvaan. Madeleine työnsi hänet
kiivaasti luotaan: "Pyydän, anna minun olla rauhassa, ole hyvä! Minua
eivät tänä iltana hyväilyt huvita."
Du Roy kääntyi alistuvasti seinään päin ja nukahti lopuksi.
6
Kirkko oli verhottu mustiin, ja pääoven yläpuolelle oli kiinnitetty
kruunulla koristettu vaakuna, joka osoitti, että viimeiseen lepoon oli
vihitty aatelismies.
Juhlallisuuden päätyttyä vieraat hajautuivat hitaasti, kulkivat
arkun ohitse ja vastaanottivat kädenpuristuksen kreivi de Vaudrecin
veljenpojalta, joka oikealle ja vasemmalle vastaili tervehdyksiin.
Tultuaan kadulle Georges Du Roy ja hänen vaimonsa lähtivät astelemaan
kotia kohden. He olivat vaipuneet äänettömiin ajatuksiin.
Vihdoin, aivan kuin hän olisi puhunut itsekseen, Georges sanoi:
"Se on todella hyvin kummallista!"
Madeleine kysyi:
"Mikä sitten, ystäväni?"
"Ettei Vaudrec määrännyt testamentissaan meille mitään!"
Madeleine punastui. Näytti siltä, kuin punainen harso olisi äkkiä
vedetty yli hänen valkean ihonsa kaulasta kasvoihin. Hän sanoi: "Miksi
hän meille olisi testamentannut? Eihän siihen ollut mitään syytä."
Sitten hän hetkisen vaiettuaan jatkoi: "Hänen asianajajallaan ehkä on
testamentti. Me emme vielä voi tietää mitään siitä asiasta."
Du Roy mietti ja mutisi sitten:
"Niin, onhan se hyvin mahdollista. Mehän olimme joka tapauksessa hänen
parhaita ystäviään, me molemmat. Hän söi kahdesti viikossa meillä, tuli
meille milloin halusi. Hän oli meillä niin kuin kotonaan, täydellisesti
kuin kotonaan. Hän piti sinusta kuin isä, hänellä ei ollut perhettä,
ei lapsia, ei sisaruksia, vain eräs veljenpoika, kaukainen sukulainen.
Niin, hänellä täytyy olla testamentti. Eipä silti, että minä siitä
suuriakaan välittäisin, mutta niin hän ainakin osoittaisi, että hän
oli ajatellut meitä, että hän oli kiintynyt meihin, että hän oli
kiitollinen meidän puoleltamme osakseen tulleesta ystävällisyydestä.
Hän oli ehdottomasti velvollinen antamaan meille osoituksen
ystävällisyydestään."
Miettivän ja kylmän näköisenä Madeleine sanoi:
"On kyllä mahdollista, että on olemassa jokin testamentti."
Heidän tultuaan kotiin, palvelija antoi Madeleinelle kirjeen. Hän avasi
sen ja ojensi sen sitten miehelleen.