"Eräs mies... joka tahtoo syöstä minut kadotukseen... joka tahtoo
turmella minut, ellette pelasta minua... En voi paeta häntä... Olen
liian heikko... liian heikko... niin heikko... niin heikko!..."
Hän lankesi polvilleen ja nyyhkytti: "Oh, armahtakaa minua, isä!
Pelastakaa minut, Jumalan nimessä pelastakaa minut!"
Hän piti kiinni papin mustasta hameesta estääkseen häntä poistumasta.
Ja pappi katsoi levottomasti joka taholle, jottei kukaan ilkeämielinen
ihminen tai uskovainen näkisi naista, joka virui hänen jaloissaan.
Kun hän lopuksi käsitti, ettei hän pääsisi naisesta eroon, hän sanoi:
"Nouskaa, minulla on sattumalta rippituolin avain mukanani." Ja hän
kaivoi taskustaan avainnipun, josta hän valitsi avaimen, ja lähti
nopein askelin astelemaan niitä pieniä puukojuja, niitä sielujen
rikkalaatikkoja kohden, joihin uskovaiset tyhjentävät syntinsä.
Hän astui rippituoliin keskiovesta sulkien sen jälkeensä, ja rouva
Walter, joka oli heittäytynyt ahtaaseen sivulokeroon, sopersi
intohimoisesti toivoen:
"Siunatkaa minua, isä, sillä minä olen tehnyt syntiä!"
Du Roy, joka oli kiertänyt pääalttarin, kääntyi vasempaan sivulaivaan.
Hetken kuljettuaan hän jälleen kohtasi tuon lihavan, kaljupäisen
herran, joka rauhallisin askelin käveli pitkin kirkkoa. Du Roy
ihmetteli itsekseen. "Mitähän tuo olento täältä etsii?"
Vieras oli myös hiljentänyt askeliaan ja katsoi Georgesia ilmeisesti
haluten häntä puhutella. Tullessaan aivan Georgesin kohdalle hän
tervehti hyvin kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, herra, että vaivaan,
mutta voisitteko sanoa, milloin tämä kirkko on rakennettu?"
Du Roy vastasi:
"En tosiaankaan tiedä, mutta arvelen, että siitä on kaksikymmentä tai
kaksikymmentäviisi vuotta. Olen muuten täällä ensimmäisen kerran."
"Niin minäkin. En ole koskaan ennen nähnyt tätä kirkkoa."
Sanomalehtimiehen valtasi uteliaisuus, ja hän kysyi:
"Näyttää siltä kuin katselisitte kirkkoa hyvin tarkoin. Tutkitte sitä
ehkä yksityiskohtaisesti?"
Toinen vastasi alakuloisesti: "En tutki sitä, vaan odotan vaimoani,
joka valitsi tämän kohtaamispaikaksemme. Mutta hän on myöhästynyt."
Sitten hän vaikeni ja sanoi muutaman sekunnin kuluttua: "On hiton kuuma
tuolla ulkona."
Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä.
Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.
"Oletteko maaseudulta?" hän kysyi.
"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne
uteliaisuudesta?"
"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui
hymyillen.
Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka
edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän
sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.
Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa
löytääkseen rouva Walterin.
Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi,
kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden
kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis
mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli
kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei
sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle
tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan
etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.
Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt
ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi
ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien
ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi
katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli
ripittäytymässä!...
Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet
ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro,
huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti
rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.
Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet
ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.
"Hyvä herra", hän sanoi, "pyydän teitä, älkää enää seuratko minua
älkääkä tulko yksin luokseni. En ota teitä vastaan. Hyvästi!"
Ja hän poistui, pää pystyssä.
Du Roy antoi hänen mennä, sillä hänen sääntönään oli, ettei saanut
väkisin vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Mutta kun pappi hieman hämillään
astui ulos varustuksestaan, meni hän suoraan hänen luokseen, katsoi
häntä silmiin ja murahti päin hänen kasvojaan:
"Ellei teillä olisi hametta, niin antaisin pari hyvää läimäystä vasten
sievää suutanne."
Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui vihellellen kirkosta.
Portailla seisoi äskeinen lihava herra hattu päässä ja kädet selän
takana. Hän katseli odottamiseen väsyneenä edessään olevaa toria ja
siltä lähteviä katuja.
Du Royn mennessä ohitse he tervehtivät toisiaan.
Sanomalehtimies tunsi olonsa vapautuneeksi ja meni _La Vie
Françaiseen_. Jo ovella hän huomasi juoksupoikien tärkeistä ilmeistä,
että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja meni suoraan johtajan
huoneeseen.
Johtaja Walter kulki hermostuneena edestakaisin ja saneli katkonaisin
lausein artikkelia jakaen samalla tehtäviä ympärillään touhuaville
reporttereille, antaen ohjeita Boisrenard’ille ja availlen kirjeitä.
Kun Du Roy astui sisään, johtaja huudahti ilosta:
"Oh, mainiota! Tuossahan on vihdoinkin Bel-Ami!"
Sitten hän äkkiä pysähtyi ja pyysi hieman hämillään anteeksi: "Suokaa
anteeksi, että nimitän teitä siten, mutta tämä tilanne tekee minut
hyvin hermostuneeksi. Olen kuullut rouvani ja tyttäreni aamusta iltaan
sanovan teitä Bel-Amiksi, kunnes se on tullut minullekin tavaksi.
Ettehän ole vihainen?"
Georges nauroi: "En suinkaan. Se liikanimi ei ole minulle lainkaan
vastenmielinen."
Johtaja Walter jatkoi: "Mainiota, sitten ristin minäkin teidät
Bel-Amiksi, kuten kaikki muutkin. No niin, täällä on suuria
uutisia. Hallitus on kukistunut äänestykseen, jossa annettiin
kolmesataakolmekymmentä ääntä kahtasataa vastaan. Parlamentin loma on
jälleen lykätty, lykätty epämääräiseksi ajaksi, ja nyt on jo heinäkuun
kahdeksaskolmatta päivä. Espanja on suuttunut meille Marokon takia,
ja se seikka on kukistanut Durand de l’Ainen ja hänen joukkionsa.
Nyt olemme liemessä kaulojamme myöten. Marrot on saanut tehtäväkseen
uuden hallituksen muodostamisen. Hän ottaa kenraali Boutin d’Acren
sotaministeriksi ja ystävämme Laroche-Mathieun ulkoministeriksi. Itse
hän pitää sisäministerin salkun ja kabinetin johdon. Meistä tulee
hallituksen äänenkannattaja. Teen itse johtavan artikkelin, mutkattoman
suunnanselityksen, jossa hahmottelen ministerien ohjelman."
Ukko hymyili ja jatkoi: "Toisin sanoen sen ohjelman, jonka mukaan
he aikovat toimia, luonnollisesti. Mutta minun täytyy saada
jotakin mielenkiintoista Marokonkysymyksestä, jotakin oikein
huomiotaherättävää. En vain tiedä mitä. Voitteko te hankkia minulle
jotakin?"
Du Roy ajatteli sekunnin ja vastasi sitten: "Järjestän kyllä asian.
Teen tutkielman poliittisesta asemasta kaikissa afrikkalaisissa
siirtomaissamme, Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa. Kirjoitan
tällä laajalla alueella asuvien heimojen historian ja laadin
matkaselostuksen retkestä Marokon rajalta Figuigin erämaahan, jonne
kukaan eurooppalainen ei vielä ole jalallaan astunut ja joka on syynä
koko selkkaukseen. Sopiiko se?"