Rouva Walter käänsi häneen kasvonsa, jotka hän jälleen oli paljastanut,
nuo lyijynharmaat kasvot, jotka hirveä tuska oli raadellut, ja sanoi
katkonaisesti: "Lähtekää... jättäkää minut nyt... menkää pois...
menkää pois... vain viideksi minuutiksi... kärsin liian paljon teidän
läheisyydessänne... tahdon rukoilla... en voi... menkää... antakaa
minun rukoilla... yksinäni... viisi minuuttia... en voi... antakaa
minun rukoilla Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi... että hän
pelastaisi minut... jättäkää minut... viideksi minuutiksi..."
Hänen kasvonsa olivat niin surkeat, hänen ilmeensä niin tuskallinen,
että Georges nousi sanaakaan sanomatta ja uskalsi vasta hetken
epäröityään kysyä: "Tulenko pian takaisin?"
Rouva Walter nyökkäsi aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tulkaa." Ja
Georges lähti kulkemaan keskikäytävää kohden.
Rouva Walter yritti rukoilla. Hän teki yliluonnollisia ponnistuksia
rukoillakseen Jumalaa, ja ruumis vapisten ja sielu menehtyneenä hän
huusi kohti taivasta: "Armoa!"
Hän sulki epätoivon puuskassa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä, joka
äsken poistui. Hän karkotti hänet ajatuksistaan, puolustautui häntä
vastaan, mutta sen taivaallisen ilmestyksen asemesta, jota hän sielunsa
hädän avuksi odotti, hän näki alituisesti edessään nuoren miehen soreat
viikset.
Jo vuoden hän oli tällä tapaa taistellut joka päivä, joka ilta, sitä
kasvavaa kiusausta, sitä kuvaa vastaan, joka häntä vainosi hänen
unissaan, joka houkutteli hänen lihaansa ja kiusasi hänen öitään. Hän
tunsi olevansa kiedottu verkkoon kuin eläin. Hänet oli köytetty ja
heitetty tuon koiran syliin, joka oli hänet voittanut ja valloittanut
vain huulikarvojensa ja silmiensä värin avulla.
Ja nyt kirkossa, Jumalan läheisyydessä, hän tunsi olevansa vielä
heikompi, vielä hylätympi, vielä lähempänä kadotusta kuin kotonaan. Hän
ei voinut rukoilla, hän saattoi vain ajatella Georgesia. Hän kärsi jo
siitä, että nuori mies oli poistunut. Hän taisteli kuitenkin epätoivon
vimmalla, hän puolustautui, huusi apua koko sielunsa voimalla Hän
olisi mieluummin tahtonut kuolla kuin langeta, hän, joka ei koskaan
ollut langennut. Hän kuiskaili mielettömiä rukouksia, mutta kuuli vain
Georgesin askelet, joiden kaiku kävi yhä heikommaksi pilarien välissä.
Hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, että taistelu oli turha. Mutta
hän ei tahtonut sortua. Ja hänet valtasi hermokohtaus, joka paiskaa
naiset maahan vapisevina, kirkuvina, vääntelehtivinä. Hänen kaikki
jäsenensä tärisivät, ja hän tunsi, että hän kaatuisi, että hän vierisi
tuolien väliin ja että hän huutaisi ääneen.
Joku lähestyi nopein askelin. Hän käänsi päätään. Se oli pappi. Silloin
hän nousi, juoksi papin luokse kädet ristissä ja sopertaen: "Oh,
pelastakaa minut! Pelastakaa minut!"