Rouva Du Roy vastasi viivytellen:
"En erikoisesti."
Vieraat lähtivät. Rouva Laroche-Mathieu muistutti pientä
maalaispalvelijatarta. Hän oli ollut erään kaupunginnotaarin
tytär mennessään naimisiin Larochen kanssa, joka silloin oli vain
keskinkertainen asianajaja. Rouva Rissolin, vanha ja teennäinen
nainen, vaikutti iäkkäältä kätilöltä, joka on saanut sivistyksensä
lainakirjastosta. Varakreivitär de Percemur halveksi heitä. Hänen
"valkoinen käpälänsä" kosketti vastenmielisesti noita arkipäiväisiä
käsiä.
Kun Clotilde pitseihinsä verhoutuneena seisoi eteisessä jalka
kynnyksellä, hän sanoi Madeleinelle: "Sinun päivällisesi olivat
mainiot. Pian sinulla on Pariisin huomattavin poliittinen salonki."
Jäätyään yksin Georgesin kanssa hän puristi hänet rintaansa vasten:
"Oh! Rakas Bel-Ami! Päivä päivältä rakastan sinua yhä enemmän!"
Vaunut, joissa he ajoivat, keinuivat kuin laiva.
"Näitä ei voi verrata meidän pieneen huoneeseemme", Clotilde sanoi.
Du Roy vastasi: "Eipä todellakaan." Mutta hän ajatteli rouva Walteria.
4
Place de la Trinité oli melkein autio tuona häikäisevänä heinäkuun
päivänä. Tukahduttava lämpö puristi Pariisia aivan kuin ilma olisi
raskaana ja polttavana, paksuna ja kiehuvana, rintaa ahdistavana
laskeutunut kaupungin ylle.
Kirkon edustalla oleva suihkukaivo loiski veltosti. Vesisäteetkään
eivät näyttäneet jaksavan juosta; nekin olivat väsyneet ja veltot,
ja altaan vesi, jossa uiskenteli lehtiä ja paperinjätteitä, oli
vihertävää, paksua ja öljymäistä.
Altaan kivireunustalta hyppäsi koira uimaan tähän epäilyttävään
nesteeseen. Muutamat ihmiset, jotka istuivat kirkon edustalla olevan
puistikon penkeillä, katselivat eläintä kadehtien.
Du Roy katseli kelloaan. Se oli vasta kolme. Hän oli tullut puolta
tuntia liian aikaisin.
Ajatellessaan kohtaustaan hän nauroi: "Kirkot sopivat hänelle kaikkiin
tarkoituksiin", hän sanoi itsekseen. "Ne lohduttavat häntä siitä, että
hän on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa, antavat hänen toimilleen
vastustuksen vivahduksen poliittisessa elämässä, aseman seuraelämässä
ja suojan hänen lemmenkohtauksilleen. Hänellä on kyky käyttää hyväkseen
uskontoa niinkuin käytetään kaikkeen sopivaa keppiä. Jos on kaunis
ilma, se on keppi, jos aurinko paistaa, se on päivävarjo, jos sataa, se
on sateenvarjo, ja ellei mennä ulos, se pannaan eteisen nurkkaan. On
satoja samanlaisia kuin hän, ihmisiä, jotka vähän välittävät hyvästä
Jumalasta, mutta eivät siedä, että hänestä puhutaan pahaa ja käyttävät
häntä tilaisuuden tullen parittajana. Jos heitä pyytää tulemaan
johonkin hotelliin, he pitävät sitä syntinä, mutta heidän mielestään ei
ole asia eikä mitään harjoittaa lemmenkuhertelua alttarin edessä."
Hän kulki hitaasti altaan ympäri. Sitten hän katsoi kirkon kelloa, joka
oli kaksi minuuttia hänen kellostaan edellä. Kirkon kello oli viisi
minuuttia yli kolmen.
Hän arveli olevan mukavampaa odottaa sisällä kirkossa ja astui sisään
sen ovesta.
Häntä vastaan lehahti kellarimainen viileys. Hän hengitti nauttien
ja alkoi kävellä pitkin keskikäytävää perehtyäkseen paikkaan vähän
tarkemmin.
Hänen askeliinsa, jotka kajahtelivat korkean holvin alla, vastasivat
valtavan rakennuksen hämäristä toiset säännölliset askelet, jotka
väliin keskeytyivät, mutta sitten jälleen alkoivat kuulua. Hän tuli
uteliaaksi ja halusi nähdä tuon toisen kirkonkävijän. Se oli paksu,
kaljupäinen herra, joka kulki nenä pystyssä ja hattu selän takana.
Siellä täällä oli joku vanha nainen polvillaan rukoilemassa, kasvot
käsiin kätkettyinä.
Yksinäisyyden, autiuden, levon tunne valtasi Du Royn. Valo, joka
heijastui ikkunaruutujen lävitse, teki hyvää silmille.
Du Royn mielestä täällä oli "hiton mukavaa".
Hän tuli jälleen ovelle ja katsoi kelloa. Vain neljännestä yli kolmen.
Hän istuutui pääoven luo ja harmitteli, ettei voinut sytyttää
savuketta. Koko ajan hän kuuli temppelin toisesta päästä, kuorin
läheltä, tuon lihavan herran kävelyn.
Joku tuli sisään, ja Du Roy kääntyi nopeasti katsomaan. Se oli
villahameinen kansannainen, joku vaimoraukka, joka heti heittäytyi
polvilleen ensimmäiselle rukousjakkaralle. Siinä hän sitten virui
liikkumattomana, kädet ristissä ja katse korkeuteen tähyten. Hän
rukoili.
Du Roy katseli häntä kiinnostuneena ja aprikoi, mikä suru, mikä tuska,
mikä onnettomuus tuota vähäpätöistä sydäntä mahtoi painaa. Nainen oli
suuressa hädässä, se oli ilmeistä. Hänen miehensä ehkä kiusasi häntä,
tai ehkä hänellä oli kuolemansairas lapsi.
Du Roy mutisi: "Ihmisraukat. Näyttää olevan sellaisiakin, jotka
kärsivät." Ja hänet valtasi viha kylmää luontoa kohtaan. Sitten hän
ajatteli, että nämä kurjat pyytäjät ainakin uskoivat, että joku tuolla
ylhäällä huolehti heistä ja että heidän maallinen vaelluksensa oli
viety taivaan kirjoihin velka- ja ansiopuolineen. — Tuolla ylhäällä.
Mutta missä?
Ja Du Roy, jonka ajatukset temppelin hiljaisuus johdatti
ikuisuuskysymyksiin, kokosi arvostelunsa luomakunnasta yhteen ainoaan
lauseeseen ja ilmaisi sen itsekseen seuraavasti: "Kaikki tyynni on
pelkkää typeryyttä."
Kahisevan hameen ääni hätkähdytti häntä. Se oli rouva Walter.
Du Roy nousi ja meni joutuin häntä vastaan. Nainen ei ojentanut hänelle
kättään, vaan mutisi hiljaa: "Minulla on hyvin vähän aikaa. Menkäämme
sisään. Polvistukaa sitten viereeni, niin ettei meitä huomata."
Ja hän lähti kulkemaan pitkin keskilaivaa etsien sopivaa ja varmaa
kätköä kuin henkilö, joka hyvin tuntee paikan. Hänen kasvojaan peitti
tiheä harso, ja hän kulki niin hiljaisin askelin, että niitä tuskin
kuuli.
Tultuaan kuorin lähelle hän kääntyi ja mutisi juhlallisella äänellä,
sellaisella, jota käytetään kirkoissa:
"Sivulaivat ovat parempia. Täällä olemme aivan liiaksi näkyvissä."
Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen
niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea
kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi
polvilleen.
Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat
vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos,
kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa
teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka
hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin... Antakaa minun joskus
tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"
Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan
kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen
mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin,
mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että
tämä... tämä... seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy!
Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."
Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa,
mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän
olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin:
"En odota mitään... en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä
tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti,
että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni,
valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin
että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara
pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät
ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"
Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen
kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi:
"Minäkin rakastan teitä."
Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi:
"Oh, suuri Jumala...!"
Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä
sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava... minä... jolla on
kaksi tytärtä... mutta minä en voi... minä en voi... En olisi koskaan
luullut... en olisi koskaan uskonut... se tunne on liian väkevä... se
on väkevämpi minua... Kuulkaa... kuulkaa... en ole koskaan rakastanut
ketään toista... kuin teitä... vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen
vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh,
kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää,
rakastan teitä..."
Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen
ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.
Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä
koskettaa, puristaa..."
Rouva Walter otti toisen kätensä kasvoiltaan. Georges huomasi, että
naisen poski oli aivan märkä ja että silmäripsistä oli putoamaisillaan
kyynel. Hän tarttui tuohon käteen ja puristi sitä: "Oh, kuinka
mielelläni joisin kyyneleenne."
Rouva Walter sanoi matalalla, murtuneella äänellä, joka muistutti
valitusta: "Älkää vietelkö minua... minä olen hukassa!"
Georges’ia hymyilytti. Kuinka olisi ollut mahdollista vietellä
häntä tällaisessa paikassa? Hän pani naisen käden sydämelleen ja
kysyi: "Tunnetko, kuinka se lyö?" Sillä hän oli tyhjentänyt kaikki
intohimoiset sanansa.
Mutta etäällä kulkevan lihavan kirkonkävijän säännölliset askeleet
olivat muutamien minuuttien aikana lähestyneet. Hän oli käynyt kuorin
luona ja marssi nyt ainakin toistamiseen pitkin oikeaa sivulaivaa. Kun
rouva Walter huomasi miehen olevan aivan hänet peittävän pilarin luona,
riuhtaisi hän kätensä Georges’in puristuksesta ja peitti uudelleen
kasvonsa.
Ja he viruivat molemmat liikkumattomina polvillaan, aivan kuin he
yhdessä olisivat lähettäneet palavia rukouksia taivaaseen. Lihava herra
meni aivan heidän ohitseen, silmäsi heihin välinpitämättömästi ja eteni
ovea kohden yhä pitäen hattua selkänsä takana.
Mutta Du Roy, joka halusi saada kohtauksen muuallakin kuin
Kolminaisuudenkirkossa, mutisi: "Koska saan tavata teidät, huomenna?"
Rouva Walter ei vastannut. Hän näytti aivan ehdottomalta, rukousta
esittäväksi patsaaksi kivettyneeltä.