Du Roy kuiskasi: "Annatteko minun toivoa, että joskus tulemme
paremmiksi tuttaviksi?"
"Saammepa nähdä", rouva vastasi.
Du Roy väistyi sivuun kapean portaikon kohdalla. Äkillinen siirtyminen
päivänvalosta kellarin kellertävään valoon vaikutti vähän aavemaiselta.
Vieraita vastaan kohosi kiertoportaissa kellarinhaju, kostean kalkin,
äskettäin kuivuneiden homehtuneiden seinien haju. Siihen sekautui
pyhistä toimituksista muistuttavaa bensoen hajua sekä naisista uhoavia
lubinin, rautayrtin, iiriksen ja orvokin tuoksuja.
Porrasaukosta kantautui ylöspäin kova ääntensorina, vilkkaan väkijoukon
kohina.
Koko kellari oli valaistu kaasuliekein ja venetsialaisin lyhdyin.
Ne oli sijoitettu vihreiden puunoksien väliin, joiden taakse
hiekkakiviseinät oli piilotettu. Vain koristukset olivat näkyvissä.
Katto oli peitetty kanervilla, ja permannolle oli siroteltu lehtiä ja
kukkia.
Vieraiden mielestä kaikki oli ihastuttavaa ja osoitti suurenmoista
keksintäkykyä. Sisimpään pieneen kellariin oli rakennettu lava
miekkailijoita varten, ja sen molemmille puolille oli asetettu
palkintotuomarien tuolit.
Kellarin kaikille penkeille, jotka oli järjestetty kahteen riviin,
kymmenen lavan oikealle ja kymmenen sen vasemmalle puolelle, mahtui
istumaan kaksisataa henkilöä. Kutsuttuja oli neljäsataa.
Lavan edessä seisoi jo vieraiden katseltavina nuoria miekkailupukuisia
miehiä, joilla oli laihat, pitkät jäsenet, notkeat selät ja ylöspäin
kierretyt viikset. Heidän nimiään mainittiin, osoiteltiin mestareita
ja amatöörejä, jotka kaikki olivat miekkailutaiteen kuuluisuuksia.
Heidän ympärillään seisoi juttelemassa mustiin lievetakkeihin
pukeutuneita herroja, nuoria ja vanhoja, jotka näyttivät hyvin tuntevan
miekkailupukuiset ottelijat. He koettivat myös herättää huomiota, tulla
nähdyiksi, tunnetuiksi ja osoitelluiksi, sillä hekin olivat miekan
ritareita ja miekaniskujen asiantuntijoita, vaikk’ei heillä ollutkaan
miekkailupukuja.
Melkein kaikki penkit olivat täynnä naisia, joiden joukosta kuului
kahisevien hameiden ja puhelevien äänien kohinaa. He leyhyttelivät
viuhkojaan kuin teatterissa, sillä tässä lehtisalissa vallitsi jo
hiottava kuumuus. Joku leikillinen herra huusi vähän väliä: "Vettä!
Mehua! Olutta!"
Rouva Walter ja hänen tyttärensä menivät varatuille paikoilleen, jotka
olivat ensimmäisellä penkkirivillä. Kun Du Roy oli saattanut heidät
sinne, hän sanoi hiljaa:
"Minun täytyy jättää teidät. Herrat eivät saa ottaa haltuunsa
istuinpaikkoja."
Rouva Walter vastasi epäröiden:
"Mutta minä haluaisin pidättää teidät täällä joka tapauksessa. Te
osaatte sanoa meille miekkailijain nimet. Jos seisotte tuossa penkin
päässä, niin ette häiritse ketään."
Rouva katseli häneen suurine lempeine silmineen ja pysyi
vaatimuksessaan. "Jääkää nyt meidän luoksemme... herra... herra
Bel-Ami. Me tarvitsemme teitä täällä."
Du Roy vastasi:
"Minä tottelen... kernaasti hyvä rouva."
Joka taholta kuului huudahduksia: "Onpa tämä lystikäs paikka, tämä
kellari, ja niin viihtyisä!"
Georges tunsi hyvin tämän holvikattoisen salin. Hän muisti sen
aamupäivän, jonka hän oli siellä viettänyt aivan yksinään pienen
valkoisen kortin seurassa, joka tuijotti häneen toisesta kellarista
suunnattoman, pelottavan silmän kaltaisena.