Ja hän tuli salonkiin, jossa kömpelöt kädet harjoittelivat juoksutuksia
pianolla. Se oli Laurine. Du Roy odotti, että tyttö hyökkäisi pystyyn
ja lentäisi hänen kaulaansa. Mutta Laurine nousi vakavasti, tervehti
juhlallisesti kuin vanha ihminen ja poistui arvokkaasti huoneesta.
Hän vaikutti siinä määrin loukkaantuneelta naiselta, että Du Roy
ällistyi. Äiti tuli sisään. Du Roy tarttui hänen käsiinsä ja suuteli
niitä.
"Olen ajatellut teitä paljon", hän sanoi.
"Niin minäkin teitä", nainen vastasi.
He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien
halua saada suudella.
"Rakas pikku Clo, minä rakastan teitä."
"Minäkin rakastan teitä."
"Sinä... siis... sinä et enää ole minulle vihainen?
"Tavallaan olen, tavallaan en... Olin ensin vihoissani, mutta sitten
ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä
takaisin jonakin päivänä'!"
"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut
otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu.
Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja
katosi vihaisen näköisenä."
"En tiedä. Mutta melkeinpä luulen, että hän on mustasukkainen."
"Älä nyt!"
"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää
sinua herra Forestier’ksi."
Du Roy punastui. Sitten hän siirtyi lähemmäksi nuorta naista:
"Ojenna minulle suusi."
Clotilde totteli. "Missä tapaamme jälleen?" Georges kysyi.
"Mutta... rue de Constantinoplella tietenkin."
"Ah!... Eikö huoneita ole vuokrattu muille?"
"Ei... Minä olen ne pitänyt."
"Oletko pitänyt ne?"
"Olen. Ajattelin, että sinä tulisit takaisin."
Ylpeys ja ilo paisuttivat Du Royn rintaa. Clotilde siis rakasti häntä,
rakasti häntä vilpittömästi, uskollisella, syvällä rakkaudella.
Hän kuiskasi: "Minä rakastan sinua." Sitten hän kysyi: "Miten voi
miehesi?"
"Kiitos, oikein hyvin. Hän on juuri ollut kuukauden täällä. Hän
matkusti toissapäivänä."