"Hänkö! Ei ollenkaan. Hän on kaikkien hyväntekeväisyysyritysten
suojelijatar seurakunnassaan. Vieläpä hän on kirkollisesti vihittykin.
En sitten tiedä, oliko mies olevinaan kastettu vai ummistiko kirkko
silmänsä."
Georges mutisi: "Ah... ja hän... hän on nyt siis... ihastunut
minuun...?"
"Niin, niin, siitä voit olla varma, vieläpä täydellisesti. Ellet jo
olisi kiinni toisaalla, neuvoisin sinua pyytämään... Suzannen kättä...
mieluummin hänen kuin hänen sisarensa, eikö niin?"
Georges vastasi viiksiään kierrellen: "Hm. Eipä ole äitikään vielä
madonsyömä."
Mutta Madeleine tuli kärsimättömäksi:
"Rakas ystävä, eukon suon sinulle kyllä kernaasti. Mutta minulla ei
ole syytä pelkoon. Ensimmäistä harha-askelta ei oteta hänen iällään.
Sellaiseen on totuttauduttava vähän aikaisemmin."
Georges ajatteli: "Olisikohan totta, että olisin voinut mennä naimisiin
Suzannen kanssa...?"
Sitten hän kohautti olkapäitään: "Äh!... Hullutuksia... Isä ei koskaan
olisi minua hyväksynyt."
Hän päätti kuitenkin tästä lähtien huolellisemmin tarkata rouva
Walterin käyttäytymistä häntä kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että
hänellä voisi olla siitä jotakin hyötyä.
Koko illan hän oli Clotildeen liittyvien muistojen pauloissa. Ne
olivat suloisia ja samalla aistillisia muistoja. Hän muisteli hänen
kujeitaan, hänen hellittelyjään, heidän yhteisiä retkeilyjään. Hän
toisteli itsekseen: "Hän on kerrassaan viehättävä. Täytyy todella mennä
katsomaan häntä huomenna."
Ja aivan oikein, kun hän seuraavana päivänä oli syönyt aamiaisensa,
hän lähti rue de Verneuil’lle. Sama palvelijatar kuin ennenkin avasi
oven ja kysyi porvariskotien sisäkköjen tuttavalliseen tapaan: "Mitä
herralle kuuluu?"