"Lähden kernaasti."
He ottivat avovaunut ja tulivat Champs-Elysées’lle, ja sitten avenue
du Bois-de-Boulognelle. Oli tyyni ilta, oikea pariisilainen saunailta,
jolloin kuumuutta hehkuva ilma tunkeutuu keuhkoihin kuin leivinuunin
höyry. Kokonainen ajopeliarmeija kuljetti puiden alla Pariisin
rakastelevaa väestöä. Ne ajoivat lakkaamatta edestakaisin kaupungin ja
puiston väliä.
Georges’ia ja Madeleinea huvitti katsella kaikkia noita vaunuissa
ajelevia yhteen kietoutuneita pareja, joista aina nainen oli
vaaleapukuinen ja mies tummapukuinen. Siinä vyöryi loppumaton
rakastavien virta kohti Boulognen puistoa tähdikkään, polttavan taivaan
alla. Pyörät kumisivat ontosti katua vasten, muuta ääntä ei kuulunut.
Vaunuja, yhä uusia vaunuja lakkaamatta, kaksi olentoa kussakin
vaunussa. He lojuivat istuimilla mykkinä, toisiaan vasten puristuneina,
viettiharhoihinsa menehtyneinä ja väristen odottaen tulevaa syleilyä.
Polttava pimeys tuntui olevan ääriään myöten täynnä suudelmia. Ilmassa
leijailevan kevytmielisyyden ja kaikkialla läsnäolevan eläimellisen
rakkauden tuntu teki ilman paksuksi ja vielä tukahduttavammaksi. Kaikki
nämä parittumista odottavat ihmiset, joita huumasi sama ajatus, sama
kaipuu, tartuttivat kuumetta ympärilleen. Kaikki nämä rakkautta täynnä
olevat ajoneuvot, joissa hyväilyt keinuivat, sirottelivat tielleen
jonkinlaisia hienoja, huomaavia aistillisuuden tuulahduksia.
Georges ja Madeleine tunsivat lemmentartunnan siirtyvän heihinkin.
He tarttuivat hiljaa, sanaakaan sanomatta toistensa käsiin, vähän
masentuneina ilman raskaudesta ja siitä liikutuksesta, joka heidät
valtasi.
Kun he saapuivat kaarrokseen, joka kiertää linnoituksia, he suutelivat
toisiaan, ja Madeleine kuiskasi hiukan hämmentyneenä: "Me olemme yhtä
lapsellisia kuin matkustaessamme Roueniin."
Suuri vaunuvirta oli jakautunut. Järvien reunaa noudattavalla tiellä,
josta nuoriso piti, ajoneuvot vähän hajautuivat, mutta puiston tiheä
pimeys, ilma, jota viilensivät lehtevät puut ja puiden välissä
solisevat purot, jonkinlainen vilpas tuulahdus avaralta, tähtien
täyttämältä taivaalta, kaikki se antoi ajelevien parien suudelmille
vielä läpitunkevamman viehätyksen, vielä salaperäisemmän houkutuksen.
Georges kuiskasi: "Ah, pikku Made", ja painoi häntä lähemmäksi.
Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä
se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä,
kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on
lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän,
että Sevres on puiston toisella puolella."
Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä,
kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin
metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de
forestier — Suom.]
Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan,
hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta,
ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen
vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön
ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.
Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla
tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"