Rouva de Marelle vastasi: "Niin. Minä en hämmästyisi, vaikka hänellä
jo nyt olisi joku kiikarissa... joku edustajakamarin jäsen... sillä
mikäli... hän, se joku... tahtoo... niin... pitäisi olla suuria
esteitä... moraalisia... No niin. Omasta puolestani en tiedä mitään."
Herra de Marelle torui häntä hiljaisen kärsimättömästi: "Sinä olet aina
epäluuloinen tavalla, josta minä en pidä. Älkäämme puuttuko toisten
ihmisten asioihin. Meillä on yllin kyllin tekemistä huolehtiessamme
omasta tunnonrauhastamme. Sen pitäisi olla kaikkien sääntönä."
Duroy meni kotiinsa sydän hämmentyneenä ja pää täynnä hämäriä ajatuksia.
Seuraavana päivänä hän meni vierailulle herrasväki Forestier’lle ja
tapasi heidät järjestelemässä matkavarustuksiaan. Charles makasi
leposohvalla, liioitteli hengittämisvaikeuksiaan ja puheli: "Minun
olisi pitänyt matkustaa jo kuukausi sitten." Sitten hän antoi
Duroylle muutamia sanomalehtiä koskevia ohjeita, vaikka kaikki oli jo
järjestetty ja sovittu johtaja Walterin kanssa.
Poistuessaan Georges puristi vahvasti toverinsa kättä: "Näkemiin, vanha
ystävä!" Mutta kun rouva Forestier saattoi häntä ovelle, hän sanoi
vilkkaasti: "Ettehän ole unohtanut sopimustamme? Olemmehan me ystäviä
ja liittolaisia? Siis, jos tarvitsette minua, olipa asia mikä hyvänsä,
niin älkää epäröikö. Lähettäkää vain sähke tai kirje, ja minä tottelen."
Rouva Forestier mumisi: "Kiitos. En unohda." Ja myös hänen silmänsä
sanoivat: "Kiitos", mutta paljon syvemmällä ja suloisemmalla tavalla.
Portaissa Duroy tapasi herra de Vaudrecin, joka tuli hitain askelin
häntä vastaan. Hänet Duroy oli jo kerran ennenkin tavannut rouva
Forestier’n luona. Kreivi näytti alakuloiselta — arvatenkin matkan
takia?
Näyttääkseen kohteliaalta sanomalehtimies tervehti häntä innokkaasti.
Kreivi vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta vähän pidättyvästi.
Herrasväki Forestier matkusti torstai-iltana.
7
Charlesin poissaolo lujitti Duroyn asemaa _La Vie Françaisen_
toimituksessa. Hän kirjoitti muutamia pääkirjoituksia ja varusti
nimimerkein "Nähtyä ja kuultua"-uutiset, sillä johtaja tahtoi,
että kukin vastasi omista kirjoituksistaan. Hän aiheutti joitakin
polemiikkejä, joihin hän vastasi nokkelaan tapaansa, ja hänen
alituinen seurustelunsa poliitikkojen kanssa muodostui hänelle
vähitellen kouluksi, joka saattoi auttaa hänet itsensä taitavaksi ja
terävänäköiseksi poliitikoksi.
Hän ei nähnyt taivaallaan muuta kuin yhden ainoan pilven. Se oli eräs
pieni vastustuslehti, joka alituisesti hyökkäili hänen kimppuunsa tai
oikeammin haukuskeli hänen persoonassaan _La Vie Françaisen_ "Nähtyä
ja kuultua"-osaston johtajaa, herra Walterin ripeiden juoru-uutisten
päällikkönä, kuten mainitun lehden, _La Plumen_, nimetön toimittaja
lausui. Joka päivä tässä lehdessä oli kaikenlaisia salaviittauksia,
purevia pistosanoja ja ilkeyksiä.
Eräänä päivänä Jacques Rival sanoi Duroylle: "Olettepa te
kärsivällinen."
Toinen änkytti: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Eiväthän ne ole
suoranaisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä."
Mutta eräänä iltapäivänä, kun hän tuli toimitukseen, Boisrenard ojensi
hänelle _La Plumen_ numeron:
"Katsokaahan, tuossa taaskin teihin kohdistettu hävytön juttu."
"Mikä nyt on ollut aiheena?"
"Eipä juuri mikään, ainoastaan eräs rouva Aubert, jonka siveyspoliisi
on pidättänyt."
Georges otti lehden ja luki jutun, joka kuului seuraavasti: