Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka
nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti:
"Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]
Rouva de Marelle purskahti nauruun: "Mainiota! Bel-Ami! Laurine on
antanut teille nimen. Se sopii mainiosti teidän hyväilynimeksenne.
Minäkin rupean nimittämään teitä sillä nimellä!"
Duroy istutti tytön polvelleen ja alkoi leikkiä hänen kanssaan niitä
pieniä leikkejä, joita hän oli tälle opettanut.
Kahtakymmentä vaille kolme hän nousi lähteäkseen toimitukseen.
Porraskäytävästä hän kuiskasi aivan hiljaa rouva de Marellelle:
"Huomenna kello viisi."
Nuori nainen vastasi hymyillen: "Niin." Sitten hän katosi.
Lopetettuaan päivätyönsä toimituksessa Duroy alkoi ajatella, kuinka hän
järjestäisi huoneensa ottaakseen vastaan rakastajattarensa ja kuinka
hän parhaiten voisi peittää asuntonsa puutteellisuudet. Hän päätti
ripustaa seinille japanilaisia koristuksia ja osti viidellä frangilla
kokonaisen kokoelman silkkitilkkuja, viuhkoja ja pieniä verhoja, joilla
hän peitti seinäpaperien pahimmat tahrat. Ikkunaruutuihin hän liimasi
läpinäkyviä kuvia, jotka esittivät joella lipuvia veneitä, punaisten
taivaiden muodostamaa taustaa vasten lenteleviä lintuja, parvekkeilla
seisoskelevia kirjavapukuisia naisia ja lumisten tasankojen poikki
tallustelevia pieniä mustia ukkoja.
Huone, johon juuri mahtui nukkumaan ja istumaan, muistutti pian
värillisen lyhdyn sisustaa. Hän tarkasteli aikaansaamaansa tulosta
tyytyväisenä ja vietti illan liimailemalla kattoon lintusilhuetteja,
joita hän leikkasi väripaperinsa tähteistä.
Sitten hän meni maata, ja junien vihellykset tuudittivat hänet uneen.
Seuraavana päivänä hän tuli hyvissä ajoin kotiin mukanaan
pussillinen makeisia ja madeirapullo, jonka hän oli ostanut eräästä
sekatavarakaupasta. Hänen täytyi kuitenkin mennä uudelleen ulos
ostamaan kaksi lautasta ja kaksi lasia. Koko tämän komeuden hän kattoi
pesupöydän kannelle, jonka likaisen pinnan hän peitti pyyheliinalla;
pesuvadin ja -kannun hän työnsi pöydän alle.
Sitten hän odotti.
Rouva de Marelle saapui neljännestä yli viiden ja huudahti huoneen
kirkuvien värien hämmentämättä: "Teillähän on oikein hauska asunto,
vaikka portaissa olikin hirveän paljon väkeä."
Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja
otsaansa harson ja hatun lävitse.
Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen
ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi:
"Tiistaina, samaan aikaan."
Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut
ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli
häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de
Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät
liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.
Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka
toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.
Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän
kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi
kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas
ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan
sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei
pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes
osaa varoa lapsia portaissa!"
Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden
kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana
olevasta kerroksesta.
Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de
Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:
"Kuulitko?"
Duroy ei ollut tietävinäänkään asiasta:
"En. Mitä sitten?"
"Minua häpäistiin!"
"Kuka häpäisi?"
"Alakerran roskaväki."
"Todellako, mitä sanotkaan, kerro!"
Rouva de Marelle alkoi nyyhkyttää saamatta enää sanaakaan suustaan.
Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä,
panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä
pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen
kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen
raivostunut vihansa purkautui ilmoille.
Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita
häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.
Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä.
moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä
olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen
kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"
Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia:
"Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne."
Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."
Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä
keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa:
"Kuule, kuule, minä tiedän! Anna minun järjestää tämä asia! Lähetän
sinulle huomenna 'sinilinnun'."
Siten hän nimitti pariisilaisia paikallissähkeitä.
Nyt hän jo hymyili, ihastuneena keksinnöstään, jota hän ei tahtonut
ilmaista, ja osoitti tuhansin tavoin rakkauttaan.
Hän oli kuitenkin vielä sangen kiihtynyt mennessään alas portaita, ja
hänen täytyi koko painollaan nojautua rakastajansa käsivarteen, sillä
hän tunsi jalkojensa pettävän.
He eivät kohdanneet ainoatakaan ihmistä.
Duroylla oli tapana maata myöhään, ja hän oli vielä vuoteessa, kun
lennätinlähetti toi hänelle luvatun "sinilinnun".
Duroy avasi sen ja luki:
"Tule kello viisi rue de Constantinople 127. Kysy huoneistoa, jonka
rouva Duroy on vuokrannut. Tuhansia suudelmia omalta
_Clo’ltasi_."
Tasan kello viisi Duroy tiedusteli erään ison vuokrakasarmin
portinvartijalta: "Täältäkö rouva Duroy on vuokrannut huoneiston?"
"Täältä, herra."
"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne."
Mies, joka nähtävästi oli tottunut arkaluontoisiin tilanteisiin, joissa
varovaisuus on tarpeen, katsahti häntä silmiin ja alkoi etsiä avainta
isosta avainnipustaan samalla kysyen:
"Varmaankin olette herra Duroy?"
"Olen, tietysti."
Ja portinvartija avasi oven pieneen, kahden huoneen huoneistoon, joka
oli pohjakerroksessa vastapäätä hänen omaa komeroaan.
Sali, jonka kukalliset seinäpaperit vaikuttivat melkein uusilta, oli
kalustettu mahonkisin huonekaluin, joiden päällys oli vihertävää,
keltakuvioista kangasta. Lisäksi huoneessa oli surkean näköinen matto,
joka oli niin ohut, että permantolaudat tuntuivat sen alta.
Sänkykamari oli niin pieni, että sänky täytti siitä kolme neljäsosaa.
Sen hallussa oli huoneen koko toinen puoli seinästä toiseen. Se oli
leveä hotellisänky, jota ympäröivät paksut siniset verhot ja jota
painoi raskaana paksu, punainen, epäilyttävän tahrainen untuvapatja.
Duroy ajatteli levottomana ja tyytymättömänä: "Tämä juttu tulee
maksamaan minulle paljon rahaa. Täytyy taas lainata. Tämä on aivan
hullutusta hänen puoleltaan."
Ovi avautui, ja Clotilde syöksyi sisään kuin pyörretuuli, käsivarret
levällään ja vaatteet kahisten. Hän oli tavattoman ihastunut: "Eikö
tämä ole mukavaa, sano, eikö olekin? Ei mitään portaita, vaan suoraan
sisään kadulta! Voi tulla ja mennä vaikka ikkunasta, ilman että
portinvartija näkee. Kuinka me täällä rakastammekaan toisiamme!"
Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli
hänen huulillaan.
Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle,
joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan,
pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen
käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina
pyrkivät menemään sekaisin.
Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle
keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi
innoissaan.
Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda
tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa.
Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun
olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin
avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me
sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi
kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa
nimeäni."
Duroy kysyi:
"Sinä kai sitten sanot minulle, kun on maksettava."