Saint-Potin hieroi käsiään: "Hän on sangen hieno pikkulintu ja
kevytkenkäinen. Hänellä on rakastajana eräs vanha elostelija, jonka
nimi on Vaudrec, kreivi de Vaudrec, joka naitti hänet ja antoi hänelle
myötäjäiset..."
Duroy tunsi äkkiä koko ruumiinsa viilenevän, hermojensa vetäytyvän
kokoon. Häntä halutti haukkua tuo juoruilija pataluhaksi tai antaa
hänelle selkään. Multa hän keskeytti hänet rauhallisesti ja kysyi:
"Onko nimenne Saint-Potin?" [Juorukello. — Suom.] Toinen vastasi
vaatimattomasti:
"Ei, nimeni on Thomas. Saint-Potiniksi minua sanotaan vain
toimituksessa."
Ja Duroy, joka maksoi laskun, jatkoi: "Eikö jo ala olla aika lähteä?
Meidänhän on mentävä tapaamaan kahta mahtavaa miestä."
Saint-Potin purskahti nauruun: "Olettepa te vielä viaton. Luuletteko
todella, että minä aion kysyä siltä kiinalaiselta ja hindulta, mitä
he ajattelevat Englannista? Ikään kuin minä en tietäisi paremmin
kuin he, mitä heidän on ajateltava _La Vie Françaisen_ lukijoille!
Olen jo haastatellut viittäsataa kiinalaista, persialaista, hindua,
chileläistä, japanilaista ja monta muuta. Nähdäkseni he vastaavat
aina samalla tapaa. Minun tarvitsee vain etsiä viimeinen artikkelini
ja kopioida se sanasta sanaan. Uutta ei tarvita muuta kuin heidän
nimensä, arvonsa, ikänsä ja seurueensa. Oh, siitä seikasta ei voi
erehtyä, sillä muuten minut kyllä olisi kiinnitetty _Le Figarohon_ tai
_Le Gaulois’han_. Mutta Hotel Bristolin ja Continentalin ovenvartijat
kertovat minulle kyllä viidessä minuutissa, mitä minun tarvitsee
tietää. Menemme sinne jalkaisin ja poltamme sikarin matkalla. Siten
ansaitsemme viisi frangia, jotka otamme lehdeltä ajurimenoihin. Sillä
tavoin, ystäväni, menetellään, jos tahtoo olla käytännöllinen."
Duroy kysyi: "Sellaisin ehdoin kannattaa kai mainiosti olla
reportterina?"
Sanomalehtimies vastasi salaperäisesti: "Kyllä, mutta mikään ei kannata
niin hyvin kuin pikku-uutiset, sellaiset näet, jotka ovat naamioituja
mainoksia."
He olivat nousseet ja alkaneet astella pitkin bulevardia Madeleinen
kirkkoa kohden. Äkkiä Saint-Potin sanoi toverilleen:
"Jos teillä on jotakin muuta tekemistä, niin — ymmärrättehän — minä en
tarvitse teitä."
Duroy puristi hänen kättään ja lähti.
Ajatus, että hänen olisi illalla kirjoitettava artikkeli lehteen,
kiusasi häntä, ja hän rupesi sitä suunnittelemaan. Hän kokoili
mielessään aatteita, ajatuksia, näkökohtia, kertomuksia ja käveli sitä
tehdessään avenue des Champs-Elysées’n päähän asti, jossa hän näki vain
muutamia harvoja kävelijöitä, sillä kuumuus oli näinä lämpiminä päivinä
ajanut ihmiset pois Pariisista.
Syötyään päivällistä eräässä Riemukaaren luona olevassa viinituvassa
hän lähti hiljalleen kotiinsa ulkobulevardien kautta ja istuutui
pöytänsä ääreen tekemään lyötä.
Mutta heti kun iso valkoinen paperiarkki oli hänen edessään, koko hänen
päähänsä kaduilla keräytynyt aineisto lensi tiehensä, aivan kuin hänen
aivonsa olisivat haihtuneet olemattomiin. Hän koetti koota muistojensa
rippeitä ja pitää niistä kiinni, mutta heti palattuaan ne luiskahtivat
taas pakoon, tai sitten ne rynnistivät esiin kaikki yht’aikaa, niin
ettei hän todellakaan tietänyt, mistä päästä olisi aloittanut ja kuinka
jatkanut.
Tunnin ponnistelujen jälkeen ja tuhrittuaan viisi arkkia täyteen jatkoa
vailla olevia johdantoja hän sanoi itsekseen: "En ole vielä tarpeeksi
tottunut tähän ammattiin. Minun täytyy saada uusi oppitunti." Ja heti
hän alkoi ajatella uutta työhetkeä rouva Forestier’n kanssa, ja toive,
että hän jälleen saisi viettää pitkän, sydämellisen, tuttavallisen ja
suloisen kahdenkeskisen tunnin, pani hänet värisemään mielihyvästä. Hän
meni kiireesti vuoteeseen, melkein peläten ryhtyä uudelleen työhön ja
siinä äkkiä ehkä onnistuvansa.
Seuraavana päivänä hän nousi vähän myöhään siirtäen tahallaan
tuonnemmaksi aikomansa vierailun iloja ja jo etukäteen niistä nauttien.
Kello oli yli kymmenen, kun hän soitti ystävänsä ovikelloa.
Palvelija ilmoitti:
"Herralla ei ole aikaa. Hän työskentelee."
Duroy ei ollut ajatellut, että aviomies olisi kotona. Hän ei kuitenkaan
peräytynyt: "Sanokaa hänelle, että täällä olen minä ja että on
kysymyksessä tärkeä asia."
Viiden minuutin odotuksen jälkeen hänet päästettiin työhuoneeseen,
jossa hän edellisenä päivänä oli viettänyt niin ihanan aamupäivän.
Sillä paikalla, jolla hän itse oli istunut, istui nyt kirjoittamassa
Forestier yllään aamunuttu, jalassaan tohvelit ja päässään pieni
englantilainen tupakkamyssy. Hänen vaimonsa, joka oli pukeutunut somaan
valkoiseen aamupukuun, istui uuniin nojaten ja saneli, savuke suussa.