Leoncia. Cleto. Federico.
FEDERICO. Mitä kuulen minä, mummu?
LEONCIA. Jätä minä rauhaan.
FEDERICO. Tekö olette häntä loukannut, herra?
CLETO. Minä vannon teille, en minä!
FEDERICO. Te tahdotte nyt hyljätä hänen? Se on huonosti tehty teiltä.
LEONCIA. Tyttäreni edessä on hän polviansa notkistanut.
FEDERICO (hiljaa). Tuota vasta sopii koston otoksi sanoa: toinen
tarkoittaa iso-äitiä, vaan tämä -- (Ääneen.) Oikein, Don Cleto, te
ymmärrätte toimenne.
LEONCIA. Sinä kiität siis häntä vielä?
FEDERICO. Ei, hän inhoittaa minua.
CLETO. Mutta minä panen kunniani teille takaukseksi...
FEDERICO. Minä vaadin hyvitystä.
LEONCIA. Niin on oikeus; minä tahdon hyvitystä.
FEDERICO. Menkääpä huoneesenne, mummu, minä otan asian sovittaakseni.
LEONCIA. Ei, minä en lähde paikastani, ennen kuin olen hyvitystä
saanut.
FEDERICO. Muistakaat sentään, mummu, viimeistä kohtaustanne.
LEONCIA. Voi tämä mies on minun kunniani sortanut, häpeä on minusta
lopun tekevä.
FEDERICO. Menkää sisälle, mummu, heittäkää hänen kostamisensa minun
huolekseni.
LEONCIA. Jo taas jälleen nämät taudin vävähdykset!
FEDERICO. Tässä on magnesiaa, mutta lähtekää nyt, mummu!
LEONCIA (magnesia-lasia tyhjentäin). Jumalani, mitä minusta tullenee,
mitä minusta tullenee!
(Pois oikealle.)