FEDERICO. Anoppi on kuin Egyptin maan kiusaukset -- vastaan-sanomisia
sataa kuin heinäsirkkoja.
RAFAEL. Anopin suussa on meri vedetön, aurinko valotoin,
tanssijattarella ei ole hyväilijää, eikä vanhalla piialla pahaa kieltä.
Oi, esi-isäini kautta olen minä sen vannonut, ett'en iki pitkinä
päivinä asu saman katon alla anopin kanssa.
FEDERICO. Aivotko siis jälleen mennä naimisiin?
RAFAEL. Oikein osattu -- nyt tunnet haavani.
FEDERICO. Todella siis?
RAFAEL. Enkö sanonut sinulle, että olin onnettomin kaikista ihmisistä?
FEDERICO. Mutta minkä vuoksi?
RAFAEL. Minä olen rakastunut.
FEDERICO. Onkohan se mikään onnettomuus?
RAFAEL. Mutta enhän minä tiedä keneen.
FEDERICO. Minä pelkään, ystävä, että sinulta on järki päästä mennyt.
RAFAEL. Minä melkein luulen itsekin niin.
FEDERICO. No kerroppas viimeinkin.
RAFAEL. Vuosi on siitä, vuosi, kuin hänen näin. Minä matkustelin
Ranskan maalla. Me pidimme parikymmentä minutia purtoa eräässä
väli-pysäyspaikassa, jossa syötiin yhteispöydässä, minä istuin
vastapäätä yhtä naista -- ei, yhtä jumalatarta! -- Luuletkos, että
olisin mitäkään suuhuni pannut? Silmäni rippuivat vaan kiini hänessä,
ja jos toisinaan hänenkin silmänsä tapasi minun silmäni, lensi äkisti
hänen kasvonsa tulipunaiseksi. Mutta yksi pahuksen Engelsmanni. --
FEDERICO. Vai oli yksi Engelsmannikin läsnä?
RAFAEL. Engelsmanni istui hänen vieressänsä. Nyt tuotiin gurkkuja
esiin, ja kun kippo joutui Engelsmannin saapuville, oli siinä enään
vaan yksi jälellä. Meillä on tapana: naiset ensin -- mutta tuo vieras
kurotti jo ahneesti kahveliansa, hävyttömästi gurkkua itselleen
kaapatakseen, kun minä edistin hänen kahvelinsa, pistää sieppasin
gurkun pois häneltä ja taritsin sen kauniille tuntemattomalle.
FEDERICO. Oikein, sehän oli kavalierin tavoin tehty.
RAFAEL. Kaunokainen otti sen ja hymyili. Hänen hymyilemisensä oli
peräti suloista, mutta sitä kiukkuisemmin katseli minua Engelsmanni --
me nousimme pöydästä ja syrjempänä alkoi tuosta kauhea nyrkkiputilka,
pari santarmia juoksi väliimme; mutta meidän vielä tapellessa, lähti
juna, enkä minä enää hempukastani nähnyt. Kaikissa Ranskan kaupungeissa
etsin sitten hänen jälkiänsä, se oli turhaa. Vasta kaksi kuukautta
myöhemmin minä kotiin päin palatessani näin hänen äkki-pikaa junassa,
joka tuli vastaamme, istuvan akkunassa: "Sennora, Sennora!" huusin kuin
hullu hänelle, mutta nuolen nopeudella juna kiidähti ohitse ja taas
olin minä pimeydessä.
FEDERICO. Nyt ymmärrän epätoivosi. Sinä aivan äkkisyttyvällä
innollasi...
RAFAEL. Minä en ajattele muuta kuin häntä, hänen kuvansa ei katoo
mielestäni.
FEDERICO. Ole varoillasi, Rafael, tuommoinen kiihtymys tohtii kääntyä
sinulle vaaralliseksi.
RAFAEL. Hyvinkin mahdollista. Mutta nyt minun täytyy ulos, ystävä,
minun täytyy taas pois. Voi hyvin. (Syleilee häntä).
FEDERICO. Ei, sillä tavoin en sinua laske. Sinun pitää asua luonani,
oppia tuntemaan rouvani, minä kiiruhdan hänelle ilmoittamaan tuloasi.
RAFAEL. Mutta minä etsin ainoasti yksinäisyyttä, pakenen seuroja.
FEDERICO. Rouvani on mieltäsi ilahuttava. Parin minutin perästä tulen
takaisin.
(Pois vasemmalle puolelle).