FEDERICO. Kuukausi aikaa minä sen jo tein.
RAFAEL. Entä onko sinullakin anoppi?
FEDERICO. Kaksi yhden verosta.
RAFAEL (peljästyneenä). Kaksi? Kuinka se on mahdollista?
FEDERICO. Ilman mitään mutkia, rouvani äiti ja iso-äiti.
RAFAEL. Onneton itseäsi, sinä olet siis niellyt kaksi
arsenikki-palleroa. Tuosta on hirmuinen remahus syntyvä!
FEDERICO. Toinen anoppi heittää nuoran kaulaani, toinen sillä kurkkuani
kuristaa.
RAFAEL. Niin aina, niin aina, minä tunnen sen perinpohjin, tuon
anoppitaudin. Paksun kirjan saisin minä kokoon tämän taudin laadusta
ja eri asteista. Anoppimuori sadan peninkulman päässä pariskunnasta,
on kolmas aste, -- anoppi samassa asuinpaikassa on toinen, -- mutta
anoppi samassa talossa, samassa huoneessa uhrinsa kanssa, tämä on
(juhlallisella äänellä), tämä on anoppi ensimäisessä asteessa,
hai-kala, joka saaliinsa säälimättä lätkäisee.
FEDERICO. Paras keino anoppein suhteen siis olisi heidän siirtämisensä
ensimäisestä asteesta toiseen.
RAFAEL. Ja toisesta kolmanteen.
FEDERICO. Eiköhän vielä neljättäkin astetta löytyne?
RAFAEL. Se alkaa sitte vasta, kuin he silmänsä kiinni painavat. Mutta
tämä on kaviaaria, sammin mähnää, jota ei kaikki lapset pääse
maistamaan. --
FEDERICO. Surkuttele minua, veikkonen, minä sairastan tuota tautia,
vieläpä ensimäisessä asteessa, kaksin-kertaisesti minä piinapenkkiin
pannaan, teloitetaan, hirtetään!
RAFAEL. Ja sinä kärsit näitä kaikkia aivan pitkämielisesti?
FEDERICO. Mitäs voin minä semmoista, kuin iso-äitiä vastaan? Harmi
tappaisi hänen, vaimoni kiroisi minua, minua nimitettäisiin
murhamieheksi, anopin murhaajaksi!
RAFAEL (haistellen). Toden totta, nyt minä vasta huomaan, kuinka
väkevästi täällä anopeilta tulee.
FEDERICO. Eriskummainen tulikiven haju, eikö niin?