RAFAEL (oven suussa). Federico!
FEDERICO. Rafael!
RAFAEL. Kuinka minä olen sinua ikävöinnyt.
FEDERICO. Kallis ystävä, sinäkö Toledossa?
RAFAEL. Minä tulin juuri nyt rautatien junalla.
FEDERICO. Kuinka pitkään aikaan me emme ole toinen toistamme nähneet!
Et ole kolmeen vuoteen minulle mitään tietoa antanut.
RAFAEL. Tulen sen vuoksi nyt viimeistä kertaa sinua syleilläkseni.
FEDERICO. Viimeistä kertaa?
RAFAEL. Niin Federico, minä olen sangen onnetoin.
FEDERICO. Onnetoin? No, niin oikein, minä muistan, sinä elit yhdessä
anoppisi kanssa.
RAFAEL. Anoppini on kuollut.
FEDERICO. Tuo raukka, ja sinä puhut vielä onnettomuudesta? Kuinka siis
rouvasi jaksaa?
RAFAEL. Hän on myös kuollut.
FEDERICO. Vai niin, kyllä nyt ymmärrän onnettomuutesi.
RAFAEL. Jo kolme vuotta takaperin hän meni mättääsen, tämän surun on
aika haihduttanut.
FEDERICO. Haihduttanut? Etkös ollut onnellinen avioliitossasi?
RAFAEL. Me rakastimme toinen toistamme, että olimme hulluksi tulla;
mutta lempo osasi pariimme; anoppi asui tykönämme.
FEDERICO. Aivan oikein, lempo ja anoppi ovat yhtä.