_Ajan kello_ jatkaa kulkuaan, kulkeepa hyvin nopeastikin. Lomaviikkoni
loppuu kohta.
Jokapäivä metsässä. -- Loistavan kaunis ilma. -- Kanervat, sormisienet,
punaiset lehdokit, kaikki kukkivat.
Sunnuntaina oli suuri armojuhla; kaikkein kuuluisimpia tällä puolen
Bretagnen. Sitä vietettiin _Notre Dame de Bonne Nouvelle'n_ luona,
kirkon, joka on yksin metsien keskellä aivan kuin se olisi sinne
nukahtanut ja unohdettu keskiajalta saakka.
Eilen, lauantaina olimme me sattumalta istuutuneet varjoon, kirkon luo,
Yves, pikku Pierre ja minä keskipäivän suuren rauhan aikana. Hyvin
hiljainen paikka, jonka yläpuolella satavuotiset tammet ja lehmukset
kietoivat yhteen paksut, sammaleiset oksansa kuin käsivarret.
Kaksi naista oli saapunut, toinen nuori, toinen hyvin vanha ja raihnas.
He olivat puetut rospordenilaiseen tapaan ja olivat nähtävästi
kulkeneet pitkän matkan. Heillä oli suuret avaimet käsissään.
He aikoivat avata vanhan pyhäkön, joka on suljettu ympäri vuoden ja
valmistaa alttarin huomista juhlaa varten.
Kirkon ikkunoiden ja puiden vihreässä puolihämärässä näimme heidän
puuhailevan vanhojen mies- ja naispyhimysten ympärillä tomuttaen
ja pyyhkien niitä, ja lakaisevan sitten kalkin ja pölyn peittämän
kivipermannon.
Neitsyt Marien jalkojen juureen oli säälistä asetettu kuolleen kallo,
joka oli löydetty maan sisästä metsässä. Haljennut, vihertynyt kallo
katseli meitä kappelin perältä kahdella mustalla silmäkuopallaan.
-- Sano, kummi, mikä tuo on? -- -- -- Onko se löydetty maasta tuo
möhkäle, sano?
Pikku Pierrelle tuottaa hämärää huolta tuo esine, jollaista hän ei ole
koskaan ennen nähnyt, ikäänkuin se olisi hänelle kamalien, maan alla
asuvien esineryhmien ensimäkien ilmestysmuoto. -- -- --
Hiukan surumielinen, mutta erinomainen ilma tuona armojuhlapäivänä.
Kymmenen tuntia ovat säkkipillit soineet kappelin edessä suurten
tammien alla -- ja gavotit ovat pyörineet sammalikossa.
Minä en tiedä mikä tekee bretonilaiset kesät surumielisiksi, en tiedä
kuinka sanoisin. Se on kai monenlaisten seikkojen yhteisvaikutus:
noiden pitkien, lämpimien päivien viehätys, päivien, jotka ovat
harvinaisempia kuin muualla ja nopeammin kuluvia; korkeat, tuoreet
heinikot, joissa on ylenpalttisesti värikkäitä kukkia, ja sitten _tunne
nukkuvasta menneisyydestä_, joka on levinnyt kaikkialle.
Vanha Toulvenin paikkakunta, suuret metsät, joissa on mustia kuusia,
Pohjolan puita, tammien ja saarnien seassa; bretonilaiset maaseudut,
jotka aina näyttävät olevan menneisyyteen uponneet. -- --
Suuret kivet, joita peittää harmaa naava, hieno kuin vanhusten parta,
kentät, missä grafiitti silloittaa vanhan maanpinnan, joka kasvaa
täynnänsä punertavia kanervia.
Tuo seutu tuo minulle rauhan, tyytymyksen vaikutelmia; kaihoa
täydelliseen lepoon sammaleen alla metsäkappeleiden juurella. Ja Yves'n
mielessä on tuo paljon hämärämpää, paljon selittämättömämpää, mutta
myöskin paljon voimakkaampaa niin kuin minunkin sielussani lapsena
ollessani.
Kun näkee meidät näin kahden istumassa täällä metsässä, kesän kauniiden
päivien rauhan keskellä, ei saata kuvitellakaan minkälaisia nuoria
miehiä me olemme saattaneet olla, minkälaista elämää me olemme
viettäneet, mitä kauheita kohtauksia meidän välillämme ennen on
tapahtunut, ensi hetkellä, kun meidän molempien hyvin samanlaiset ja
hyvin eriävät luonteemme ovat iskeneet yhteen.
Joka ilta, lyhyinä hämärän hetkinä leikitään pikku Pierre'n kanssa
toulvenilaista leikkiä, jossa toisiaan leuasta pitäen kerrotaan pitkä
juttu nauramatta: "Kiven parran kautta, oletpa kiinni. Kuka meistä
ensiksi nauraa, j.n.e." Tässä leikissä menettää pikku Pierre aina.
Sitten seuraa _voimistelu_. Yves harjoittelee poikaansa käännellen
ja pyöritellen häntä, pää alhaalla, jalat ilmassa nostaen häntä
käsivarsista hyvin korkealle: "Sanoppa, pikku Pierre, milloin ovat
sinun käsivartesi sellaiset kuin minun? Vastaa toki: Ei koskaan! Minun
käsivarteni eivät koskaan tule sellaisiksi kuin sinun; en saa kokea
kylliksi kovaa, varmasti."
Ja kun Yves, tukka aivan pörröllään, meluamiseen väsyneenä, sanoo
siistien itseään, kaikkein vakavimmalla, komeimmalla sävyllään: "Pikku
Pierre on lopettanut voimistelunsa tällä kertaa", tulee pikku Pierre
minun luokseni hymyillen tuota hymyä, mikä saa antamaan hänelle kaiken,
mitä hän tahtoo: "Nyt on sinun vuorosi kummi", eikö niin? Ja voimistelu
alkaa uudelleen.