Kun tuulet taas veivät minua Bretagnea kohti olivat toukokuun viimeiset
päivät, Bretagnen kevään ihanin aika menossa.
Yves on ollut jo kuusi viikkoa pienessä talossaan Toulvenissa
huonettani järjestämässä, panemassa kaikkea kuntoon minun tuloani
varten.
Laiva, jolla purjehdin, on jättänyt Välimeren noustakseen valtamerta
pitkin pohjoisia satamia kohti, riisuakseen aseensa Brestissä.
_18 p. toukokuuta_. Merellä. -- Nyt tuntee jo Bretagnen lähenevän. On
vielä kaunista, tuollainen bretonilainen kaunis ilma, joka on tyyni
ja surumielinen. Avara meri on vaaleansininen, suolainen ilma raitis
tuoksuen levältä; kaiken yllä on kuin hyvin läpinäkyvä, hyvin laaja,
sinertävä sumuverho. Kello kahdeksan aamulla kuljemme Penmarck'in
niemen ohi. Keltiläiset graniittipaadet, surulliset rantakalliot
selvenevät vähitellen ja lähenevät.
Nyt tulee oikeita sumuvalleja -- hyvin keveää, keväistä usvaa -- jotka
laskeutuvat kaikkialle peittäen näköpiirin etäisimmät osat.
Kello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.
_19 p. toukokuuta_. -- Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa,
matkalla Toulveniin.
Sataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa
laaksoissa on kaikki vettä täynnä.
Bannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin
suunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.
Nyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma
on palannut ja taivas kalpea, sininen.
Toulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku
Pierreä kädestä.
Me katselemme toisiamme -- ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa,
viiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme
hullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun
merimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että
ne tekevät meidät paljon "reilumman" näköisiksi.
Sitten sylellemme me toisiamme.
Kuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja
voimakkaammaksi! -- -- -- Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän
läpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen
katsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota
satavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen
vanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne
tervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia,
helyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa,
mustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa
vaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle
ominaisia.
Pikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä
sanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa
jutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua
kuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota
en vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!
-- Kummi, toitkos minulle lampaan?
Onneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva
lammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin
_Ranskan papukaijan muotoiset_ kynttiläjalat, jotka olin luvannut
toiselle, suurelle lapselleni -- Yves'lle.
Siinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine
ikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja
taustalla metsien vyö.
Me astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat
Marie ja pikku Corentine meitä.
Mutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire
näyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen
ja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.
Ja sitten avaa hän toisen oven:
-- Nyt, veli, olette te kotonanne!
Ja hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken
sen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen
sen mieleni mukaiseksi.
Astun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä
tuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet
kaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria
tuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.
He eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja
huonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi,
koska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle.
He ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin
heillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa,
iloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta.
Pienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on
kultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva
Saint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle
siihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme _sumuisella merellä_.
Permantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:
-- Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka
on itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin
rappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.
Minun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin
perunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten
eteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on
ripustettu pienoiskokoinen, _Primauguet'n_ märssykorissa joutoaikoina
veistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja
vihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.
Nyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre
ja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on
katettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja
hätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni
leikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun
minäkin.
Tällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo
täydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen
jonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi,
kaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa
ympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.
-- Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä
kirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.
Ja hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme,
mikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa
nähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan
muuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus
lopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun
rakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin
kuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa _ajan kello_, ettei tuon
täyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.
Hekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa
sen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.
Muuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime
syksynä odottamatta _Primauguet'n_ paluuta, ja jota Yves ei ollut
koskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään,
joka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.
Marie kertoo:
-- Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin
lempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli
lakkaamatta poikaansa Yves'ä: "Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi
minut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa." Koko
viimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.
Ja Yves jatkaa:
-- Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme,
on että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin.
Tiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se
tulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan -- -- --.
Päivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me
kuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata
ristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.
_Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta_.
-- Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.
Ja tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.
Katsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota
ihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt,
jolla oli samanlaiset silmät ja siis -- -- -- luultavasti samanlainen
sielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen
haltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan
omaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.
Neljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää
ole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet
luunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.
Neljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon
pikku tyttösen nimen. -- -- --
Se on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen
korkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit
valkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on
kuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas
auringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut
juova.
Hautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. -- -- Lämmin
rauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. -- -- --
Kaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen
valkoisia orvokeita ei enää näy. -- -- -- Kesäyö on tullut.
Silloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri
ajattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. _Angelus_ soipi aivan
lähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken
raskas värinä.
Kuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on
suljettu ja pimeä.
-- Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa?
En ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon
tällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!
-- -- -- Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä.
_Angelus_ kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja
lammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää
pientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät
ympärillämme, nuo vieraat kummut. -- -- --
_Kello käy kymmenettä_. -- Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni
katon alla.
_Kello on yli kymmenen_. -- Olemme jo toivottaneet hyvää yötä
toisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.
-- Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme
ajatelleeksi. -- -- --
Ja hän vei pois kaikki, resedat, hajuherneet, kanervakimputkin.