Armoton, suuri kello on yhä käynyt. Muutaman tunnin kuluttua minä
lähden, ja pian poistuu Yves-veljenikin, kauas, outoon tulevaisuuteen.
On viimeinen päivä, viimeinen ilta. Yves, pikku Pierre ja minä menemme
Keremenen-vanhusten majalle sanomaan hyvästit isoäiti Mariannelle.
Hän asuu nyt yksin sammalpeitteisen kattonsa alla, suurten, holveja
muodostavien tammien alla. Pierre Kerbras ja Anne, jotka ovat menneet
naimisiin keväällä, rakennuttavat kylään oikean talon, samanlaisen kuin
Yves'lla. Kaikki lapset ovat lähteneet.
Maja parka, jossa ristiäispäivänä kauniit huput ja valkeat kaulukset
niin iloisesti liehuivat! Tuo kaikki on jo mennyttä, nyt on se tyhjä ja
hiljainen. Me istuudumme vanhoille tammilavitsoille nojaten pöytään,
jossa kerran söimme suuren päivän iloisen aterian. Isoäiti istuu
jakkarallaan kehräten rukillaan, pää painuksissa, ilme raihnas ja
harhaileva.
Vaikka aurinko ei vielä ole kovin alhaalla, on täällä pimeä.
Meidän ympärillämme on vain entisajan halpoja, yksinkertaisia
esineitä. Hyvin kömpelötekoisia rukousnauhoja riippuu karkeilla
graniittiseinillä, hämärään haihtuvissa nurkissa on talven varaksi
koottuja tammihalkoja ja vanhoja, mustia ja pölyisiä talouskaluja,
joiden muodot ovat entisaikuisia, lapsellisia.
Koskaan emme ennen olleet tunteneet kuinka mennyttä ja meistä kaukana
tuo kaikki oli.
Se on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.
Uunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset
lankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy
bretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja
sananjalkoihin.
Me vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen
isovanhempien majassa.
Muuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin
sanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa,
hymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu
pian ja hiljaisuus palaa. -- -- --
Illan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa
vanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa
raunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule
nousemaan.
Pikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja
vanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin
pienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet
synnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen
kehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen
elävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti,
selkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre
heläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.
Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!
Laula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista
kehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun
lapsen lapsesi eivät enää osaa.
Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!
Odottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan
valon mukana kääpiöitä ja keijuja.
Ulkona kultaa aurinko yhä tammien lehvät, kuusamat ja sananjalat.
Sisällä, yksinäisessä mökissä, on kaikki pimeää ja salaperäistä.
Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!
Tuudita vielä pojanpoikaasi, vanha valkokauluksinen nainen. Kohta ovat
bretonilaiset laulut lopussa ja vanhat bretonilaiset poissa.
Nyt ristii pikku Pierre kätensä lausuakseen iltarukouksensa.
Sana sanalta, hyvin vienolla äänellä, missä Toulvenin murre selvästi
tuntuu, toistelee hän meitä katsellen kaiken mitä hänen isoäitinsä osaa
ranskaksi:
-- Jumala, hyvä pyhä Neitsyt, hyvä pyhä Anna, rukoilen teitä isäni,
äitini, kummini, isovanhempani, pikku siskoni Yvonnen. -- --
-- -- Setäni Goulvenin puolesta, joka on hyvin kaukana merellä, lisää
Yves vakavalla äänellä.
Ja vielä hartaammin:
-- Isoäitini puolesta Plouherzelissä.
-- Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.
Ja sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään
ristissä.
Mutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, --
joka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin
kylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule
milloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä:
he lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista
vanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he
myöhemmin eivät enää näe.
Minä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta,
käsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.
Nyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät
seikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on
äkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan,
outoon surumielisyyteen. Ja sitten?
Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!
laulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.
Ja sitten? -- -- -- Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee
sinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden
elämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.
Ja sitten? -- -- -- Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me,
veljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän
mukanamme. -- Ensiksi vanhat äitimme -- sitten kaikki ja me itsekin;
bretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin,
ja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman
kappaleet!
Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!
Yö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. -- -- Kuitenkin
-- -- me olemme onnellisia tänään.