Meret, joilla _Primauguet_ pysytteli, olivat melkein aina yhtä
kuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman
alueella.
Joskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea
päiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien
ulapoiden päällitse.
Ja sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin
jommallakummalla pallonpuoliskolla, kun _Primauguet_ kuin heräten taas
alkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti
kulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä,
kallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli
ketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.
Kun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella,
silloin heittäytyi _Primauguet_ tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä
harjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin
leikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan
purjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli
meidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme
enää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen
lentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.
Matruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.
Joka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin
aamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan
mitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä,
tai sitten puettuina _taistelutrikoihin_ (pieni kaulasta riippuva
kudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat
he valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja
heitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa
jaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki
pestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea,
hiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.
Heidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain
aamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan
purjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi,
ennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen
kiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.
Tässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa
sellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat
tarttuviksi kuin apinoiden kädet.
Noin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun
päristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi
hyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa;
kuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina.
Jokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka
ulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen
joskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se
hyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama
sininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla
ei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.
Ohitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin
nuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki.
Niitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja
sitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja
pionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta
katselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli
vielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat
sukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.
Joskus halkoi fregatti -- suuri salaperäinen lintu, joka on aina
yksin -- tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla
siivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se
päämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa,
seurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen
ohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.
Mutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä
ei kukaan tapaa toistaan.
Kerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö
ympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa
ja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa
syyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät
tuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat,
jotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset
piirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin
monimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.
Heidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden.
Ja sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine
hiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien
suurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.
Laivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan
riittävästi.
Määrätyillä tunneilla, _meripalvelustaulukon_ edeltäpäin määrääminä
päivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa
olivat. -- Sitä sanottiin _säkeillä käymiseksi_. Silloin levittivät
he kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin
koomillisella huolella ja _Primauguet'n_ kansi näytti yht'äkkiä
kauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen
tyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa,
joita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli
meripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen
paitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen
menettelytavan avulla -- istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia,
jotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä
paperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan
kaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten
kirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.
Ja sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka
sanoi: "Kootkaa säkit!" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon
käännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin
arkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.
Heitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset,
järkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä.
Nähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten
tavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo
nuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.
Päivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui
silloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat
tehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti
moni heistä isänmaataan.
Näissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo
epämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien
kasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka
viivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa
kosketellen.
Juovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella
paloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean
vihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen
harmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan
viimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä
täällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä,
vinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli
jotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä
ajatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen
hetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä,
että heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he
ajattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen
naiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen
hellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön
vallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen
vahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät
laskettaisiin vapaiksi maissa.
Mutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset
vaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai
loikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.
Laivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita
lauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita
ja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.
Siellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle,
tarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat
seikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin
komealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet
linnoihinsa.
Ja _Primauguet_ viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän,
valkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se
kulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet
kadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa
vasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon
siipien kaarteita ja niveliä.
Mutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta
ympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.
Joskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva
piirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin
tähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt
äärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet
harmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei
koskaan ihmeekseen kohdannut.
Avaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina
loppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti
voimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista,
joiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.
Joskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti,
suuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset
näyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut
olevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu
suuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä
loistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on?
-- -- Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu
vain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen,
ympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.
Nuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia,
suloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan
levottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet
kolmenkaan kymmenen ikäisiä -- -- --
Nuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei
olisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa
unissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle
ihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla
hellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään -- -- -- Täytyi
terästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla
laudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu -- -- ja silloin helisivät
kauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren
tyhjyyden keskellä.
Kuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä
sai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä
vihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät
tuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua.
Kun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi
nopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole
päämäärää, eikä tiedä minne matka vie.
Matruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja
mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa
astua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden
loppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea
hyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea
liitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina
syöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi,
ja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin
lentokala.