Saman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä
Jean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko
entisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren
pohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat
siirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat
hajallaan.
Yves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä
maissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.
Minä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla
tuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä
tottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään.
Minä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että _ihmiset
eivät ole samanlaisia kuin eläimet_, puhua heille salaperäisestä
_mitä sitten?_ -- -- -- Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli
aivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon
suuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina,
jolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään
käsittämättömänkin.
Vanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin
heille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo
kuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt
heille mitään pahaa, päin vastoin.