_Primauguet'lla_ oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli
luvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla
hänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista
kuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon
etumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:
-- Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.
Hän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin
kissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin
sen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja
papereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän
opetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin
määrätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin
usein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät
pikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin
eräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi
kaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan,
hullunkurisen osoitteen.
Rouva Marie Kermadec,
Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa,
Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman
tammen ala.
Oli vaikea kuvitella suurta Yves'ä kirjoittamassa tuollaisia pikku
lapsen pakinoita.
Tämä oli hänen ensimäinen pitkä poissaolonsa avioliiton jälkeen.
Kaukana ollen alkoi hän yhä enemmän ajatella tuota nuorta naista, joka
jo oli paljon kärsinyt hänen tähtensä, ja joka rakasti häntä syvästi.
Nyt näyttäytyi Marie hänelle, tuon välimatkan takana, aivan uudessa
valaistuksessa.