Ei mikään oo' niin arka
kuin matruusiparka,
joka on ollut pesussa
kaiken maailman vesissä.
Seuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja
virkeä. _Primauguet_ viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan,
hypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin.
Laivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen
aamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin
patsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät
niskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla
saippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen
mukavasti toistensa selkiä.
Yht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni.
Sitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle
vartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin
tarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.
Aivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos
pistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta
tuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi,
joka ilmaisi ihmisruumiin muodot.
Kun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman
tukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien
merimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen,
kädet tekivät ristinmerkin -- ja sitten, minun komennostani, kallistui
lankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.
_Primaugnet_ jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut
äärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.
Silloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen
lauseen kuin toruen:
-- Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta -- -- --
-- Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli (_Hän_ -- Barrada,
kuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).
Sillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu
nimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.
Mutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin
syvyyksiin.
Ääretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen
yhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen
penikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko
on kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja
silloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat
kuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka
kohoaisi tähtiin saakka.
Mutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa;
aine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät
sitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset
korallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien
kukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.
Merimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on
laskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut,
hänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule
sekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu
ja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen
elämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin,
joilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä
silmiä. -- -- --