Toukokuulla 1882.
-- -- -- Tänä iltana oli tuuli alkanut valitella eteläisten merien
yksinäisyydessä. Tuossa liikkuvassa äärettömyydessä, missä _Primauguet_
nyt oleili, ajoivat pitkät, tumman siniset harjanteet toisiaan. Tuuli
oli kosteaa, tuntui kylmältä.
Alhaalla, välikannella piti tylsämielinen Le Hir kiirettä saadakseen
ennen yön tuloa ommelluksi ruumiin harmaisiin kangaspalasiin, jotka
olivat purjeiden jätteitä.
Yves ja Barrada valvoivat hänen vierellään seisten työn kulkua
vastenmielisyyttä osoittavin ilmein. Heidän oli pakko seistä aivan
lähellä häntä, hyvin pienessä ruumishuoneessa, joka myöskin oli tehty
pingotetuista purjeista, ja jonka ovea vartioi tykkimies hyökkäysmiekka
kädessään.
Se, jota ommeltiin harmaisiin kangaskappaleihin, oli Barazère. Hän oli
kuollut tautiin, jonka oli saanut Alger'ssa -- eräänä iloisena yönä.
-- -- Usein luultiin hänen jo parantuneen, mutta poistumaton myrkky
pysyi hänen ruumiissaan, tuli alituiseen esille ja mursi hänet lopulta.
Viimeisinä päivinä peittivät hirveät haavat hänen ruumiinsa, eivätkä
hänen ystävänsä enää tulleet hänen luokseen.
Le Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet
peläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle
luvatusta viinineljänneksestä.
Laivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei
ruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan
viiniä, jonka saisi juoda.
Ensin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi,
joka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa
pitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin
kangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa
ja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir
rajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot
verhoutuivat ainaiseksi.
Barazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan
kylässä.
Kun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta,
työntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo
pesemään käsiään ennen juomista.
He olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi
poislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:
-- Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin:
toisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet -- -- --
Ja hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä
kuin mylvinä.
Hänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut
paremmin sanoa.
Olipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt
oli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän
muistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui
äkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he
heltyivät häntä ajatellessaan.