-- Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?
-- Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?
-- Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?
-- Kiinassa, rouva Kerdoncuff, _Kerguelenillä_.
-- Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä _Venuksella_.
Näin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä
_Voûtes_-kadulla, hienon sateen langetessa.
Tuo _Voûtes_-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä
aamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on "_Merimiesten
säästökassa_". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise,
keskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun
seiniä vasten, harmaassa sumussa.
On vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan
odotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin
pimeistä asunnoista.
Naiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta
maksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.
Sitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu
siihen aivan vartavasten. Sen nimi on: _Perheen äideille_, omistaja
rouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: _Maksumääräysten kapakaksi_.
Rouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli,
leukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja
mustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.
Rouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee
laihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.
Sitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki
on piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.
Siellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa
pitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa
surullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän
kiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen,
minne sade ei räisky.
-- Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin
sievää pikku poikaanne.
Rouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:
-- Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?
-- Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan
vielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre
saisi nuhan. -- Mutta jos minä häiritsen, rouva -- -- --
Ei, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän,
ja joka pyysi häntä istumaan.
Nyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi
rahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.
-- Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!
On tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset
juttelevat:
-- No mitä tekee teidän miehenne sitten _Kerguelenissä_.
-- Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.
-- Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja
päälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. -- -- --
Terveydeksenne, Victoire-Yvonne!
Naiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.
Marie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin
uteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen
mielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin
oven edessä on vielä paljon väkeä.
-- Terveydeksenne Victoire-Yvonne!
-- Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.
Naiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada
rahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi
neljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on
maksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?
-- Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan
kaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö?
minulla on _veteraani_ täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.
Se ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.
-- Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi
Françoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun
majoittajani, jospa tietäisit -- --!
Ja tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.
Marie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista
ovat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on
läpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka
voivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä,
kiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut
hänen poskilleen.
-- Näitkö tuon; mikähän sille tuli?
-- Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen
päähine, eihän se osaa käyttäytyä.
-- Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella
suljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko
naisia tulee sisään, litrat kiertelevät.
Ja kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä;
kalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. -- Mitäs siitä,
maljasi; nyt on maksupäivä!
-- -- -- Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin,
joka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi.
Hän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa.
Siellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan
lastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa
alla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella
kaupungissa ollessaan on tapana.
Vuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen
vanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään _Astréen_
tykki-miehen tarinan.
Hän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia
tyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän
täydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon
merimiesten vuoksi. -- --
Samapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren
päätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos
mahdollista.
Heti kotiin palattuaan rupesi _hän_ kirjoittamaan Yves'lle pitkää
kirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin
maksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei
olisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja
säästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan
paikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän
tiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.
Sitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja
tehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä
poissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä
pienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi
kaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:
_Herra Yves Kermadec_, Märssypäällikkö _Primauguet'lla, Etelämerellä_,
Ranskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.
Pieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta,
sellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin
likaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä
uskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden
ja poikansa ruskeat kiharat.