Kapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa
Yankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on
punertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä.
Ihmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.
Nyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut
seinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista
loistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri,
kimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan
pieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella,
syvällä taivaalla.
Kun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista,
tuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone
paksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja
iskuasevarastoineen.
Päivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun
mainioita hedelmiä, _silmäneulasia_, jotka ovat lämpimän meren
mainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista _pisco'a_ ja
englantilaisia liköörejä.
Meitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja
hänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa
chileläisen _samacueca'n_ näpäytellen _diguhela'llaan_ jonkunlaista
säestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä.
Linnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun
mieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen
tuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.
Etukeulassa laulavat ja juovat _Primauguet'n_ miehet valaanpyytäjien
kanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja
Goulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven,
joka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri.
Kaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he,
matalalla äänellä keskustellen.
Lasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni,
joka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas,
vilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa
vapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän
englanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita,
joiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu
merirosvon sävyisäksi jutteluksi.
Kun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu
matruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle
ihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.
Se alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä
vartaloa alas.
-- Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.
Tuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin
on halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä
monta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä.
Lantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on
loppumaisillaan.
-- Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä
ihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja
naurusta.
Ahdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se
oli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän
kanssamme vaivojensa palkkioksi.
Oli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista
ja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja
raskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet
huilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.
Tanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan
silmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi
kesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet,
jotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät
hullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat
liiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät
he taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan
tottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret
kissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät
kaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen
lurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen
sirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.
Mutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He
kiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen
ja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä.
He olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä
oli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta
piiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan
tapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni
pitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen,
koristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa
veitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina
läikkinä.
Kapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta
valmistetulla ruoskalla.
_No matter_, sanoi hän; _they are drunk!_ (Ei se mitään; he ovat
päissään).
Oli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin
Goulvenin itkevän.
Kun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien
syttyessä kertoi Yves minulle veljestään:
-- Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla
rahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa
palata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.
-- -- -- Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana
päivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni
valaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme
tavanneet sitä enää.