-- Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin.
Minä tulin _Primauguet'n_ venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän
näköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.
Olimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen
puolella.
_Primauguet_ oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien
sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt
ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi
korkeana sen ympärillä.
Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, _puhutella_ sitä,
niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.
-- Vedä kannelle, Goulven, vedä!
Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli
ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty
minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu
katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä
voimakkaampikin -- piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä
oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n
kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.
Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet,
tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me
tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita
me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.
Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli
jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä
kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin
viis sovinnaisista tavoista.
-- Tekö olette Goulven Kermadec?
Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.
Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.
Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin,
pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta
huolimatta epätoivoisessa taistelussa.
Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä --
univormuni -- ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän
oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä,
ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.
Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että
_hänen pikku veljestään_ oli tullut minun veljeni, ja että hän oli
tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista
hyvää hymyä kuin Yveskin.
Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja
eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden
aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa
koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata -- mutta vahva se oli vielä
ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas
saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä
tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen
levärihmoihin.
Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla
ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata
Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.
Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme
espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen
kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta -- puolialaston niin kuin
miehetkin -- joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden
vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.
Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin
vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto
revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty;
siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.
Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä
ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin
minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit:
punavalkoiset viivat, ja tahdikas _yac_. Ei mitään sanottavaa, kaikki
oli täysin paikallaan.
Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä
hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.
-- Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?
Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin
sen.
-- Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni
valtiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi
lasta Sacramentossa.
-- Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?
-- Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin
suuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän
tiedätte hyvin, että minä olen karkuri.
Sillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin
samanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.
Kaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran
miehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan --
sillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta _Primauguet'lla_ oli oikeus
ottaa hänet vangiksi, se oli laki.
-- Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?
-- Haluttaako minua tavata häntä -- -- pikku Yves parkaa?
-- Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain
kehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. -- --
Goulven?
Silloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.