Seuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa
Korallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten
tapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme
hyökyjen pauhun.
Keskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa
eteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.
Kaikki on sinertävän vihreää, _yön sinistä_, syvyyden väristä. Kuu,
joka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia
valopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä
lakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia
pikku peilejä.
Tyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on
tasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit
nukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki
samalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita
muumioita.
Joka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin
kuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen
hitaassa tahdissa: "Tähystäjä silmät auki -- -- oikea", sanoo toinen.
"Tähystäjä, silmät auki -- -- -- vasen", vastaa toinen. Tuo ääni, joka
hiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien
ja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.
Nyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on
hyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.
Se tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.
Hitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti,
ja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona,
pelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä,
verinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen
eteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria,
palatseja, kaupunkeja.
Aisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne
on mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista,
veriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat
aavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä,
maailman lopuista. -- --
Hetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla
nähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.
Kangastus! -- -- Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole
muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat
aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes
erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä
puhtaassa ja tyynessä yössä.
Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme
Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta
kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.
Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta
kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota
sanotaan _laivapäiväkirjaksi_, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.
Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:
-- Kapteeni, on aika _herättää vartiolle!_
Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani -- ja uusi upseeri oli
kohta astuva sijaan.
Komennan:
_Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle!_ [Säännönmukainen komento.
-- Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin _sarjoihin_, joista
jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien
tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat
heidän sijaansa vartiolle.]
Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina,
nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja
laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen
toisensa jälkeen -- harppauksittaan kuin _Veli Jaakkoa_ -- jotain hyvin
vanhaa iloista ja kujeellista laulua.
He laulavat:
Oletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös!
Oletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös!
-- --
He kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja
pudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.
Sitten komennan minä heltymättömänä: -- Ylös, oikean laidan miehet
nimen huutoon!
Ja he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut
venyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin
asemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa,
laskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään
paikoilleen.
Yveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri
olivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut
kuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka
komentaen kaikuu _Primauguet'n_ kannella.
Silloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan
arvonimellä: "korpraali!"
Sen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet
tervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.