Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla,
saarekkaan lahden perällä.
G. Flaubert. _Salammbô_.
-- -- -- Korallimeri! -- Meidän vanhan maailmamme alla. -- Ei mitään
muuta kuin sininen äärettömyys. -- Hiljaa lipuvan laivan ympärillä
levittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy
ja kuultaa ikuisen auringon alla.
Yves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin
kevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.
Hän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt
avaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät
sattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.
Kaikki on samanlaista kaikkialla. -- -- -- Se on tuota kappalten
itsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten
tehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan
ei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet
ovat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti
kimmeltämään.
-- -- -- Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän
valtava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt
komeus.
Nyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän
kiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään,
rauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia
koralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan
tasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.
-- -- -- Kuinka kaukana onkaan Bretagne! -- ja Toulvenin vihreät tiet!
-- ja hänen poikansa! --
Yves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään
varjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.
-- -- -- Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä
matruusien sinistä kaulusta.
Nyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja
kumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: "Kareja
vasemmalla!"
Ei, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on
sotalaivastoon kuuluva _Primauguet_.
Hän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on
ylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen
märssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.
Tuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin
minä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä
matruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen
saakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös
heidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä
sulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta
tällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen
taistelu hänen kanssaan.
Tuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani
menettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän
kohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut
hyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve
juosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin
ankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. -- Silloin
oli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli
herännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti
kietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut
minulle:
-- Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta
samahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.
Asia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt
minne kääntyä: -- Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta
saatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein
ollut sanomaisillani heille: "Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat
ystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves
_Belle-Roselle_ ja te yhdytty häneen Amerikassa".
Mutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja
Toulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.
Silloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen
päätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n
kapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna,
sataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia
päiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia
suurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero
kuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.
Siten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle
_Primauguet'lla_, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin
ennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.
Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos
tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella
köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle
noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin
kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.
Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija
vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä;
vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se
ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren
syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista
ikuista ja salaperäistä mylvinää.
Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä,
syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.
-- Sinä olet ansainnut _kahdenkertaisen_ annoksen, veli, sanoin minä
Yves'lle.
Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä.
Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka
ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet
rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin
sunnuntaitarkastuksessa.
Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:
-- Tiedättehän, että nykyään, -- -- viini ja minä -- -- -- No, eihän se
tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen
kyllä. -- --
Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden
kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen,
loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen,
juhlallinen vala.
Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä
ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta
kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää
märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"
Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas
saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. -- Alipäällikkö käski häntä
puheilleen -- ja minä tiesin miksi.
Noilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme,
sekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät;
pituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei
enää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä
ilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää;
aina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään
rupea viheriöimään.
Yves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin,
elämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen
ja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan
samanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja
aina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon
karkoitusaikaan mittaamatta sitä.
Mutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika;
päällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä
ja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen
kättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta
käytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin
hyvin kuin hänen.
Yves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:
-- Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?
Hänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen
rangaistuksensakin pian. Varmasti -- tuon valan, jonka hän oli vannonut
pikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli
toiveiden.