Marie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt
Yves'n tulevan.
Kaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka
puolelta.
Hän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin
juoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää
oliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän
odotti, valmiina kaikkeen.
Ehkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin
muuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti.
Siinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan
Toulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten
myöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos
he ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha
nainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät
hänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän
olisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta
poissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja
vartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla
tuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.
Ja sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden
kuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne
pieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.
Hän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki
tapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves
saapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena,
kurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet
sisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja _toinen_ Yves, joka oli
suurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka
laahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät
vastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:
-- Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo
kuusikymmentä vuotta sitten. -- -- -- Goulven on Amerikassa. -- -- --
Gildas kuopassaan hautausmaalla. -- -- -- Kuinka olette te kaikki
täällä?
Silloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä
ympäröivät.
Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli
tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan
käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen
kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki
hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja
noustessaan. -- -- Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi
päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki
taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla
rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.
Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen
kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.
Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä
otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.
Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin
voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut
juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli
kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan
poikansa kehdon yli.
-- Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin
rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.
-- Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen
jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.
He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä
kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää
olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta
nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli
pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja
kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö,
josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen
matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin
oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:
-- Menitkö laivaan toissa päivänä?
-- En!
Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.
-- Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?
-- En!
Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean
seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus
ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä
viimeistä kertaa.
Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:
-- Mitä sinä sitten aiot tehdä?
Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien
rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:
-- Karkaan! -- --
Karata! -- -- -- Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina
nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita,
jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.
Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään
käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! -- -- Hukassa! Hänen
päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva,
merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi
voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen,
sanattomaksi.
Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän
rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:
-- Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä
tämän perille, ymmärräthän?