Kello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut
kauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa
rantalaiturilla, nousi hän _Belle Rose'n_ kannelle.
Hän alkoi kävellä laivan ympäri, joka oli huonossa hoidossa ja
kesyttömän karkean näköinen; mutta se tuntui notkealta ja vahvalta,
meren kulkua ja sen seikkailuja varten veistetyltä.
Valtion laivojen rinnalla tuntui tämä pieneltä, lyhyeltä ja etenkin
tyhjältä. Se oli hyljätyn näköinen. Laivalla ei ollut juuri ketään;
ankkuripaikallakin ahdisti sellainen yksinäisyys sydäntä. Kolme tai
neljä sissiä oli kannella kiertelemässä: siinä koko miehistö ja heistä
kai tulisi ehkä vuosikausiksi Yves'n ainoat toverit.
He alkoivat tuttavuutensa katselemalla toisiaan ennen kuin rupesivat
puhumaan.
Koko päivän kesti tuota samaa kaunista ja lämmintä ilmaa, tuollaista
surumielistä myöhäiskesää, joka taivutti hartauteen. Nyt tyyntyi Yves
päätöksensä peruuttamattomuuteen nähden.
Hänelle näytettiin pieni kaappinsa, mutta hänellä ei ollut melkein
mitään sinne pantavaa. Hän peseytyi raikkaassa merivedessä, järjesti
jonkunlaisella kiemailulla uuden pukunsa. Se ei ollutkaan enää tuo
valtion puku, joka usein oli tuntunut hänestä raskaalta. Hän tunsi nyt
olevansa vapaa, irti kaikista entisistä siteistä, melkein kuin kuoleman
avulla. Hän koetti nauttia riippumattomuudestaan.
_Belle Rose'n_ piti lähteä ylihuomen aamulla. Yves vainusi ulapoita,
kohta alkavaa merielämää, uutta, kauan toivottua. Jo vuosia oli tuo
karkaamisen ajatus vaivannut häntä oudosti, ja nyt oli se täyttynyt.
Se kohotti häntä hänen omissa silmissään, se, että hän oli tehnyt
tällaisen päätöksen. Tunne olla ulkopuolella lakia nosti häntä myöskin.
Nyt ei häntä enää hävettänyt esiintyä vaimonsa edessä, nyt kun hän
oli _karkuri_ ja hän sanoi itsekseen, että hän rohkenisi mennä sinne
illalla ennen lähtöä, ainakin viedäkseen hänelle saamansa rahat.
Joinakin hetkinä, kun hänen pikku Pierrensä kuva kulki hänen silmiensä
ohi, viilsi hänen sydäntään kamalasti. Tuo hiljainen ja tyhjä laiva
tuntui hänestä ruumisarkulta, jonne hän, aivan elävänä, oli tullut
hautautumaan. Hänen kurkkuaan ahdisti, kyynelvirta pyrki nousemaan,
mutta hän tukahdutti ne ajoissa kovalla tahdollaan ajatellen muita
asioita, ja rupesi nopeasti puhuttelemaan uusia ystäviään. He
keskustelivat siitä kuinka laivaa voi ohjata niin vähällä väellä,
ja suurten vipupyörien käyttämisestä, joita oli asetettu kaikkialle
korvaamaan ihmiskäsiä, ja jotka hänen mielestään tekivät _Belle Rose'n_
taklauksen hyvin raskaaksi.
Illalla, kun oli tullut pimeä, lähti hän Récouvranceen ja nousi hiljaa
hiipien kotiovelleen saakka.
Hän kuunteli ennen kuin aukaisi, ei kuulunut mitään. Hän astui arasti
sisään.
Lamppu paloi pöydällä. Hänen poikansa oli aivan yksin, nukkumassa. Hän
kumartui pienen pajukätkyen yli, joka tuoksui pienen linnun pesältä, ja
painoi suunsa hyvin hiljaa hänen huulilleen tunteakseen vielä kerran
hänen heikon, suloisen hengityksensä. Sitten istuutui hän kehdon
viereen jääden paikoilleen ehtiäkseen saada ilmeensä tyyneksi, kun
hänen vaimonsa palaisi.