-- Kas, tehän se olette, Kermadec?
-- Kyllä, herra Kerjean.
-- Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? -- Niin, herra Kerjean.
Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.
-- Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku
paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te
olisitte perheen isä.
Yves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja
sanoi:
-- Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean -- -- -- sopisi
minun lähteä teidän laivallanne.
Ensimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita.
Hän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä
sitten johdetaan. Hänen laivansa, _Belle Rose_, joka purjehti jonkun
amerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi
hänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.
He eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä
sopimuskirjaansa.
Tämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon
jälkeen kotoaan.
Eilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen
saada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt
pienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin
oli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän
humalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin "mennäkseen taas
tapaamaan tovereita."
Tänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan
alla, jonne hänen _ystävänsä_ olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala
ohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen
näkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän
heltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä
ja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken,
ja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.
Palatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan -- mikä häpeä!
Ja muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja
juopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut
sovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset,
tehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat -- -- --
Oi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.
Ja sitten oli hänen vaimonsa sanonut: "Mene tiehesi!" Yves muisti
hyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen
tuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi
sitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli
ajanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei
näkisi häntä koskaan enää.
Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon
kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt
ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä
jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän
olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän
alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen
herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.
Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa
parkaa! -- -- -- Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin
inhottava rikollinen.
Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen
edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen
todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista
pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.
Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.
Karata! -- -- -- Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti
paikalla! -- -- -- Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon
juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi
karkaamaan saadakseen olla palaamatta!
Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki
laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista
itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä
kulmakarvoissa.
Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä
tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä
olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."
Ja hän oli ehkä oikeassa: _Se ei ollut hänen syynsä_. Tällä hetkellä ei
hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen
vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden
lain alainen.