Nyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden
yksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.
Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo
näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä:
rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine
kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina,
ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille
langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.
Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin
piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten
saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten,
vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien
elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita
minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen
taikuri. -- -- --