_Merellä_. Me palasimme Kanaalista. _Sèvre_ kulkee aivan hiljaa
paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu
kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät.
Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne
niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän
harsoja; -- tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa
tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet,
että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea
penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen
ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina,
säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä,
jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja
painuvat taas alas.
Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme,
yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:
_Ar Men-du_ (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen
luotsimme.
Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin:
kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena,
jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka
näyttää raskaalta kuin lyijypallo.
Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan
selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen,
nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu
taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.
Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät
valvomiseen.
Tämä on minun viimeinen retkeni _Sèvrellä_, jonka tulen jättämään heti
Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä
sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää
aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.
Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.