Sèvrellä, toukokuussa 1881.
Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan
maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin
vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista
päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä
elämästään.
Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu
epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä _mutkistuu_ ehkä
enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme
johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon
hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin
hänkin -- -- --
Brest, kesäkuulla 1881.
Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen
katolla Plougastellin _armojuhlilta_.
Meidän _Sèvremme_ oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me
tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen
viehätyksen.
Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja
ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä
meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja
nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla -- siniset
rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä,
jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.
Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat
juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut
jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan,
juopunut ajuri ohjaksissa.
Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä
ja jättiläisiä, ja _Lampaisen perhe_, joka erottaa luut lihoistaan,
ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat
majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista,
yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa
puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat
toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä,
vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä
Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.
Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja
saada heidät istumaan paikoillaan.
Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.
-- Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.
-- Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.
Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he
putoaisi.
-- -- -- Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta,
ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan
ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.
Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja
elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat
nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa
surisee turilaita.
Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn
lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:
Perätuulella lähti hän matkaan
ja palasi luovaillen.
Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin
penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha
ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan
kuluttua mekin laulamme mukana.
Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä
kesäkuun auringossa!
Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me
siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa.
Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt
bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut
tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen
meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun,
suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.
Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä.
Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden
sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna,
kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus,
siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja
matruusien laulut!
Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä
tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä,
jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.
Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat
graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi
ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa
saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se
oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia
sotilaita.