Toulven, 30 p. huhtikuuta.
Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön
tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku
Corentine _Keltatukka_ ja pikku Pierre _Mustamies_.
Majassa paloi neljä vahakynttilää -- _kolme_ on _kissan kemuissa_ -- ja
se tuottaa onnettomuutta.
Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu
paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain
juhlallista tulee tapahtumaan.
Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen
huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.
Sisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten
niin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan
pystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras,
Annen sulhanen. -- Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.
Nyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset
täyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat
aukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina _Pyhä Sydän_ ja kukat
vuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat
lopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten
menevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja
esiin tulee -- toinen pussi!
He tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä
kauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka
yksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat
piilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut
kaksituhatta.
Nyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen
säkin -- vielä tuhatta frangia kullassa.
Vanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia
sukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu
hänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin
valkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat
lähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii,
juomaan lasin siideriä meidän kanssamme.
Kaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman
väittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa
vallitsevat.
Ovelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu
juuri parhaiksi.
Hänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta
Quinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika
ketulta kaupunkilaistapoineen.
Minulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka
me olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa _minun huoneellani_
on paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta
ja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se
vaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän
katseemme sattumalta kohtaavat toisensa.
Paperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä,
kirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:
"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu _jokihiekalla_, valaistu
kalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen,
luukut vihreiksi maalatut j.n.e. -- -- -- Ja kaikki on oleva valmiina 1
p. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän
sadan viidenkymmenen frangin hinnasta."
Minä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn
aivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja
säästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset
minulla teettävät.
Lopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan
omenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves
talonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä,
etten minä varmasti kadu vaivojani.
Molemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin,
joka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua
kauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.
Toulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja
minä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.
Ensin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu.
Yves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan
majan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden
jälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.
Monien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan.
Se on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva
kukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava
joukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen
näkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.
Tällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen
tarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa
se tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.
Yves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän
tulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.