Merellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint
Nazaireen. -- Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma,
valoja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu
poikki, pieni ylämasto murskana.
Toisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä
ruumaan halaisten päänsä.
Odottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä
_Sèvre_ on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.
Kello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten
ja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.
Pikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.
Hämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän
hiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme.
Hänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku
päänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.
Ja Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa
alta, tukka silmillään:
-- Minusta hän on -- -- hän on -- -- -- kavalan näköinen.
Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni,
aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.
Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja
huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja
purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien
ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan
kavalan näköinen.
Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän
klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.