Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.
Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi
leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja
saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen
Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on
tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.
Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat
Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja
pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa,
lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään
ensimäinen juhlakulkue. -- Nyt se jo on vihreällä tiellä -- se kulkee
kohta ohitsemme.
-- Nosta minua, kummi, nosta -- -- -- sanoo pikku Pierre ojennellen
käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.
Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle
asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre
huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden
sammaltuneiden oksien sekaan.
Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen
kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä
paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine
hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat
vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.
Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä
kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten
hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden
päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen
lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä
tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.
Nyt loittonee kulkue ja äänet.
Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin
ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä
päähineitä ja valkeita kauluksia.
Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen
jälkiosa on hyvin omituinen.
-- Oi, kuinka paljon myssyjä! -- sanoo Anne, joka ensimäiseksi on
ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden
musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.
Nyt on kaikki lopussa -- kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen
alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle
kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole
ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina,
tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran
vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä _maito-kukiksi_.
Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni
Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä
asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on
niin suuri osa maaelämässä.
Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat
kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni,
_tiilikattoinen maja_ Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa
pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita,
joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua
suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä -- _se on liian pahaksi
Yves'lle_.
-- Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina
kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja
sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni,
olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.
Eläke! -- -- -- Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä
keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain
koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään
ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja
jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään --
kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, -- tehdä vanhasta paholaisesta
hyvin rauhallinen erakko. -- -- Kuinka monen heistä onkaan viikatemies
korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän
rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki
uneksivat!
Tuo _varma keino_, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli
onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies
kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.
Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli
meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt
täydellisesti veljenäni.
_Sèvrellä_, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului
Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme.
Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän
kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen,
oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä.
Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni
häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen
elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.
Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus,
mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan
Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta,
jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun
hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan,
että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui
hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka
koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin
pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset
ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista
merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin
ylhäisen näköiseksi.
Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille,
joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja
jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana
aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.
-- -- -- Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä,
kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.
Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia
talvikkeja ja sinisiä _bourrache_ kukkia, vieläpä punertavia
lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.
Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin
vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä
huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle
heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina
hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.
Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin,
orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet
odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko
tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.
Me olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu
tähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa
näimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa
hänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin
kovaa:
-- Nyt ne tulevat Pierre _brass_ ja Pierre _vienn_ (suuri ja pieni
Pierre) pitäen toisiaan kädestä.
Ja hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla
bretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.
Kas tuolta ne saapuvat juuri!
Käsikäässä ne käyvät näin,
Pierre brass ja Pierre vienn!
Tuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän
kuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina
surullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys
kävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän
auringon jälkeen.
Käsikäässä ne käyvät näin,
Pierre brass ja Pierre vienn!
ja Pierre vienn _Bugel-du!_
_Bugel-du_ (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman
liikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon
vuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: _Moisel vienn pen melen_ (pieni
keltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle
mainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka
olivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.
Kaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään
kertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi
heille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat
he maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.
Päivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan
Bannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä _Sèvre_ odotti
meitä satamassa.
Kello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen
asuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves
maljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.
Ensi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään
huomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut
koskaan ennen tullut tarkanneeksi.
-- Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan
minä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te
olette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita -- -- --