Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan
menettänyt hänet.
Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun
hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.
Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä,
jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.
-- -- -- Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko
päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta
-- ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.
Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut
kannella. -- Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. -- Ja
alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet
säännöllisten väliaikojen kuluttua _lotto_-pelin numeroita lisäten aina
nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat
heitä:
-- 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! -- 33, mestarikokin koivet!
Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä,
pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.
Mitä tehdä? -- -- -- Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja
lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta
tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti
hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä
pois.
Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta -- sen hän kyllä saattaisi tehdä
tällä hetkellä -- silloin -- -- -- kieltäytyminen tottelemasta -- --
miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta
meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? -- -- --
Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia.
Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka
luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille
Plouherzelissä.
Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä -- -- --
Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se
oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät
monet selittelyt koskaan onnistu. -- Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin
kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja
arsenaalissa on tulen pito kielletty.
Sitten sanoin minä kersantille: -- Menkää hakemaan Kermadecia ja
kutsukaa hänet _vartioivan upseerin_ puheille minun huoneeseeni.
Olin kirjoittanut:
Rakas veli!
Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta
puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että
kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja
kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme
sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti
koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain
tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa,
emme puhu siitä enää.
Pierre.
Kun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta
odottamatta:
-- Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.
Hän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja
heti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.
Paperini alareunaan -- vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä
yö pimeni yhä -- oli hän kirjoittanut:
-- Kyllä veli!
ja merkinnyt sen nimellään,
Yves.