Mikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle,
etenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat
kaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa
esiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti.
Viimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä
suljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei
mitään.
Silloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka
hiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa
esiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.
Oltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään
rautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä
yönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka
kuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.
Marie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli
tahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä
juhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut
pidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi
tuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun
31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan
alkohoolikuumeen vallassa.
Kannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden
vuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta,
ajatellen tuhansia, menneitä asioita.
Etenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä.
Näinä kahtena, _Sèvrellä_ vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta
haihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa
oli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle
ankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja
minusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. -- --
Musta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.
-- Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan
peseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna
vuonna! -- -- -- Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että
me vielä saamme kokea yhtä ja toista!
-- -- -- Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi
nimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan
hyvää päivää.
Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta
sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan
järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:
-- Yves, et saa palata maihin tänään!
Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly,
tyytymättömänä itseeni.
_Keskipäivä_. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin
suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin
siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin,
järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti,
juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.
Kun tuli _Sèvren_ miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin
harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.
-- Minne sinä menet, Yves?
Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt,
ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja
häiriötä.
-- Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä,
joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.
Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna
sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan
hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus
muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani
väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni
loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.
-- Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat
yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.
Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa
eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.
-- Rautoihin? -- -- -- No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.
Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä
käskyn viedä hänet sinne.
Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään
pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien
nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan!
-- -- -- Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja
hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan
ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen:
hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.