Paimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin,
jotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän
anoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan
heitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet
jäähyväiset, että sydämeen koski.
Marie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee
vaunujen perään -- ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu
melkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie
katselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! -- -- -- hän
itkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat
kyyneleet... Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.
-- Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle
_islantilaiselle_, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on
ymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää
ajajaa hihasta.
Ajoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt
takana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen
kasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.
Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä,
syleillen häntä ja pikku Pierreä. --
-- Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!
Ja hän itkee nyyhkyttäen.
-- Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa
hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen
kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen!
Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!
Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.
-- Heipä hei, naiset! -- huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota
nuoleskelua?
Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu
nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa
naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku
Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.