Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven
edessä. -- Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta
vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää
nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli
on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon
kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden
vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä
ja vaiti, -- niin kuin pienet linnut.
Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta
tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät
osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua
eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin
uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku
ilmein.
-- -- -- Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie
Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian
tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo,
että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus
oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan
kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin
osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän
kirjeisiinsäkään.
Hylätty vanhus parka! -- -- -- Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta
lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään
ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka
olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt
ulkomaille.
Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta,
jotka olivat kotona, oli toinen ottanut _islantilaisen_, joka vei
hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin
mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in
naisluostariin.
Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä
oli mummo ruvennut rakastamaan -- lehtolasta, mutta sentään viimeistä
pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki
muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa
vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty.
Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää
kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen,
jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin
kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.
Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain,
sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona -- -- -- Ehkäpä hän
ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!
Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten --
seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa -- hän oli vienyt rahat, jotka
poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.
Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä
saakka.
Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan
kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen
nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt
häntä, tuli avaamaan hänelle.
-- Olen Marie, Yves'n vaimo... Päivää -- äiti!
-- Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on
siis minun pojan poikani?
Hänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän
oli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja
varustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen
käytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.
Nurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta
Marie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.
Joskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon
parantunut heidän naimisiin mentyään.
-- Tra la la la! -- -- parantunut! -- -- kertasi mummo, ottaen
synkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! -- -- parantunut! -- -- --
Hänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata,
ettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.
Silloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata,
mitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti
kärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei
varmasti palaisi.