Cherbourg, 27 p. jouluk. 1880.
Kello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen
päihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, _Venuksen_ märssymiehet olivat
kuljettaneet häntä koko yön kapakoissa -- juhliakseen paluutaan
Antilleilta.
Minä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia
matruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä -- mutta ne olivat
uskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä
miestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet
minun huoneeseeni.
Huono alku _Sèvrellä_, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni
kuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen.
Ensi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli
mennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin
koettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi
ajatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika -- -- --
-- -- Koko päivän oli Yves kuin kuollut.
Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän
päähänsä.
Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän
hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei
hymyilisi) ja pyysi ruokaa.
Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli
kalastaja Audierne'sta:
-- Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.
Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan
kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.
-- Syötä häntä, Jean Marie!
-- Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen,
puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.
-- Liian suolaista -- -- -- liian suolaista!
Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.
Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun
lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. -- -- --
Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän
salaa ja katosi.
Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön
osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää
painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.
Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät
ole kestäneet -- -- -- niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei
ainakaan tohdita sanoa sitä -- -- ja niin vaivutaan velttouteen, antaen
päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka
eivät palaa -- -- --
Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin
häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen
kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me
juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa,
hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle
ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan
samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli
tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.
Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken -- ajatukset,
ihmiset, esineet -- samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset
olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen
askeleitamme kosteassa merituulessa.
Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään:
"Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä
ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli
pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean
kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.
Ei, _Sèvrellä_ olo ei tosiaankaan onnistunut meille.