Eräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään
ilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n
asuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita
graniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet
rahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita
viimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine
päivänkakkaroineen ruukuissa.
Oli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan,
laulaen, alottaen sunnuntain juhlia.
Siellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä -- uutta
talvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat
Brestin värit sitäkin harmaammilta.
Numerossa 154 -- _Kauniin kanuunamiehen muiston_ kyltin yläpuolella
-- nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen
kerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.
Ovelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin
hemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa
ja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen
häntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.
Hän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta
uskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin kyllä,
veli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin
pyysin, mutta -- -- -- mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja
lähteminen tuottaa minulle tuskaa..."
Ulkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi
suojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän
varma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe
ei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille,
värittömille kasvoilleen.
Minä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä
en todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi
näin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen
asunto, jossa olin kauan hänet tuntenut -- märssykori täynnä tuulta ja
päivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin
minäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni
huonosti.
Marie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku
lapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme
edessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän
äkkiä puhelemaan lähdöstä.
Muutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien
joukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa -- Kiinan kauppa-asemalle,
Etelämerille ja Levantiin -- ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä
niihin.
Seuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu
merielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi
purettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna
joutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja
matkavalmistuksista -- ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n
takia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla,
valmiina lähtemään minun kanssani.
Joulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin
vanhoja, likaisia portaita -- ja Marie, huolestuneena ensimäisestä
sanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla
luottamuksella, odottaen ratkaisuani.