-- -- -- Eräänä päivänä sain kirjeen, joka kutsui minua avuksi.
Se oli hyvin yksinkertainen ja muistutti suuresti lapsen kirjettä:
Hyvä veli!
En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että
minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä
Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.
Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä
en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin,
että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.
Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin
purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä
veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin
minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin
täällä ja se pelastaisi minut varmasti.
Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten
minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku
Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.
Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille
kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.
Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni
pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta
kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.
Teidän Yves Kermadec.