Pikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa
uni paran. -- Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen
tuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.
Suuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi
jäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.
Miksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin?
Mitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen
talonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan
kaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka
hän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan
rypistyneenä ja kiillottamattomana?
Hän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän
oli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä
järkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen
katumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne
olivatkin onnen päiviä.
-- Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, _etten minä
ollut oma itseni enää!_
Ja Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli
kaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin
kävelemään Brestiin.
Ja sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi
kaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.
Kaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin
kuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo _sellaista_ joka
viikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?
Heidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako
naapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten
tuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei
hänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka
eivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.
No, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon
miehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.