Silloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen,
mihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.
Verhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa,
kelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! -- Kadulta
kuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä:
tuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet
palasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen
viinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen
valo sekaantui syntyvään päivään.
Marie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella
tuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka
nousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien
hyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä,
äärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat
graniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä
kaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin
kolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten -- Yves'n
palattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.
Vielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin,
tahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin
heidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. -- Nyt oli
todellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi
taas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä?
Ei, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, -- minkä hyväksi?
Vielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen
sateen valumista ja odottaen! -- -- -- Odottaa, odottaa huolella, joka
hetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien
pauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet,
joiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin
työmiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten
tuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa
kuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä
elämän.
Marie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta
asennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän
oli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui
hänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin,
ja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään
vanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui;
-- ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja
pikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.
Mutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa
ahdistukseen. -- -- Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko
hajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo
synkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen
illat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet
ristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka
kuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä
käytävästä.
Ja sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää
voineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän
kuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien
ovilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan
kapakoiden ikkunaruutuja vasten.