Marraskuulla 1880.
-- -- -- Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän
itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa
alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä
marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten,
joka myöskin itki.
Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen
pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? -- -- Missä hän
oli? -- -- Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä?
Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?
Siellä oli muitakin naisia odottamassa.
Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin.
Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti
kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään
kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.
-- Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää
meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!
Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät,
vakavat kasvot.
-- Kiitos, rouva!
Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.
Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä
painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli,
esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän
oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt
sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin
metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan
tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta,
hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli
tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä
asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.
Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään
vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan
nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa
voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle.
Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin
äärimmäiseen kurjuuteen?