Jo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan
_luzen_-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein
syvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen
loisia.
Annella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut
ylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen.
Hänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla
koruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka
muistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.
Kiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka
menivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien
vihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen,
korkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat
tasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten
päähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin,
siniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja
joihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten
siivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja
heidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.
Ja sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien
ovilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia
vanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan,
puettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin
ryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja
silmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.
Sananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia --
syvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä
kosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja -- ja sitten
purppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset
suihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, -- Bretagnen
lehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä,
tummanpunaisilla tähdillä.
-- -- -- Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta,
tuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan
meren keskellä.
-- Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin,
kun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä
kädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä -- ja sitten
metsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn
tappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä
täällä -- -- --
Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi
ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää
hänelle ilonsa kuin lapsille.
Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli
hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin
pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni
välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.
-- -- -- Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja,
eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien
ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia,
ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia,
asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.
Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat
mehiläiset.
_Luze_-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien
kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle
täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti
hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa
ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.
Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät,
muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan
minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli
täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.
Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen
käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa
yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet
meidän esi-isiämmekin.
-- -- -- Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan
aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat,
kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä
rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.
-- -- -- _Kello yksi_. Minun on aika lähteä. -- Menin ensin suutelemaan
pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan,
aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä
kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves
seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua
Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut
Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa
minua.
-- -- -- Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja
lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua
palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, _veljeni_
ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin
huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien
verhoavan -- -- -- Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in
väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö
rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen
toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän
olkikattonsa alle.