Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta
katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi
kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.
_Se ei ollut enää hän_ -- niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä
hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.
Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti,
kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.
Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan,
pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä,
jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie
tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.
Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku
Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja
jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti
sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua?
Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? -- -- -- Ja äiti otti
hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä
raikkaasti.
Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi -- karkeaa pilaa! -- sitten
hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui
ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta
näethän, että minä menen kotiin."
Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän
suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut
valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen
häpeänsä todistajina.
Hän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.
Tulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!
Sytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet
vaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen
leveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen
raitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.
Hän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen,
kaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään
hänen säästämänsä leipäpalaset.
Pantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie
puuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen
näköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä
ajateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi
taas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: "Nyt minä menen, nyt minä
menen tovereitten luo!" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat,
ei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.