Iltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja
tahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.
Me olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti
hänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille
selkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä
huolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.
Kun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme,
että hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean
hääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla
pukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli
piilotettu.
-- Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa
ristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut,
Jumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän
minun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän
kulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!
Yves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut
hänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä
kuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.
Joskus -- totta kyllä harvoin -- sai hänet suurella lempeydellä
pysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni
käyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin,
tänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!
Minä sanoin lyhyesti:
-- Yves ei mene ulos!
Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan,
tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.
Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin
etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän
oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä
heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää.
Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti
häntä vielä.
Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta
kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä
näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä
kaikki.
Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi -- etenkin meissä, jotka
olemme kierrelleet meriä. -- Nyt oli meissä molemmissa villit esillä
katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä,
pahimpina päivinä.
Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien
varjo, tyyni, _vihreä yö_.
Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan
ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat
vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien
toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan
hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.
Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:
-- Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.
Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli
kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:
-- Anna vielä kerran anteeksi, _veli!_
Ja hän syleili minuakin.
Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka
antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi
pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä,
suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.
Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni,
oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain
yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman
sivutarkoituksia ja unohti kaiken.
Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui
puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä
helmeili pahaa, kylmää hikeä.
-- -- -- Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka
voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli
juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen,
jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen
sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten
kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä,
ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin
puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin
pienestä, valkeasta päähineestä.
Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen
äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo
pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.